”Allekirjoittanut on valmis väittämään, että nyt kädessänne oleva Rytmin numero on paras miesmuistiin”, kirjoitti Rytmi-lehden silloinen toimitussihteeri Erkki Pälli lehden 1/1963 pääkirjoituksessa, joka oli otsikoitu ”Että onkin hyvä lehti”.

Paras miesmuistiin? Voi hyvin olla, minulle lehti oli ensimmäinen ostamani suomalainen musiikkilehti (ja samalla tilaamani, silloinen osoitteemme löytyy yllä olevasta Rytmin takakannen kuvasta!) Jälkeenpäin minäkin ymmärsin, että kyseisessä numerossa juttuja oli normaalia enemmän ja ne olivat tavallista ”syväluotaavimpia”. Toki Rytmin vaatimaton koko mustavalkokansineen tuntui jo tuolloin liikuttavan pieneltä ja suomalaiselta, olinhan jo edellisenä vuonna tutustunut jazzin amerikkalaiseen raamattuun,  monivärikantiseen Down Beat-lehteen.

Kannesta kanteen tuo Rytmi kuitenkin luettiin, useampaankin kertaan. Kontrasti nykypäivään ei voisi olla suurempi. Niukkuuden aikana jok’ikinen nuorelle jazzharrastajalle kiintoisa tiedonmurunenkin otettiin kiitollisuudella vastaan (olin tuon lehden ilmestyessä juuri täyttänyt 15v.)

Rytmi oli tuolloin ”jazzmusiikin äänenkannattaja”. Jazzin asema oli 60-luvun alussa kulttuurin osana marginaalinen ja Rytmillä oli selkeä tehtävä edistää sen  asemaa.  Varsinkin kotimainen jazz eli  julkisuuden ja julkisen tuen ulkopuolella.

Sen ajan jazzkenttä oli  täysin amerikkalainen. Jazzin sikäläiset  suuruudet kävivät konsertoimassa myös Suomessa ja tuo totta kai näkyi Rytminkin sisällössä. (Osin myös siksi, että lehden päätoimittajan Paavo Einiön yhtiö toi maahan suurimman osan silloisista konserttivieraista.).  Konsertteja, lähinnä Kulttuuritalolla, oli yleensä illassa kaksi, klo 19.00 ja 21.30. Liput menivät yleensä hyvin kaupaksi.

Rytmin Ellington -erikoisnumeroon oli hyvä peruste. Ellingtonin legandaarisen ison orkesterin  ensivierailu Suomeen oli tulossa helmikuun 5. päivä. (Olin paikalla ensimmäisessä konsertissa, teini-ikäisen vanhemmille myöhäiskonsertti olisi ollut liikaa kun itse jazzissakin oli jo kestämistä.)

”Että onkin hyvä lehti” sisältönä? Ellingtonista oli mukana kaksi isompaa artikkelia. Ilpo Aarnion katsaus Duken historiaan ja merkitykseen (”Eräs elävä legenda”)  ja Erkki Pällin katsaus nyky-Ellingtoniin. Lisäksi lehti sisälsi Unto Säilän juttu neuvostojazzista (”Neuvostoliiton kylmät tuulet”, elettiin kylmän sodan aikaa).

Jazzin kaupallisuus 50 vuotta sitten

Numeron toinen laajempi artikkeli kertoi pitkän linjan jazzmiehen Sami Ahokkaan matkasta jazzin mekkaan, New Yorkiin. Jutun otsikko ei ollut kovin mairitteleva: ”Enimmäkseen akanoita…”.  Nyt 50 vuotta myöhemminkin Ahokkaan pohdinta on oudon ajankohtaista.  Sen jälkeen kun Ahokas on listannut New Yorkissa kuulemansa 21 jazzbändiä (Dizzy Gillespien kvintetti, Charles Mingusin septetti, Stan Getzin kvintetti, Miles Davisin septetti, Eric Dolphyn kvintetti, Art Blakeyn sekstetti, Herbie Mannin sekstetti…) ja soittopaikat (Birdland, Half Note, Village Vanguard, Apollo…) alkavat ongelmat. ”Kuulemani musiikki ei vastannut ennakko-odotuksi”.

Siihen oli Ahokkaan mukaan monta syytä. ”No 1: jazzin kaupallisuus. Yleisö ei halua kuulla puhdasta jazzia. Sen sijaan kyllä bossa novaa, joka juuri käyntini aikoihin aiheutti arveluttavia lieveilmiöitä jazz-kuvaan…kaikki bongo-rumpujen omistajat olivat yhtäkkiä oikein joukolla liikkeellä… Jos ei ollut kyse bossa novasta, piti tehdä jotain muuta yhtä hullua.”

No 2: Muusikoiden ilmeinen haluttomuus yrittää parastaan…Voidaan tietysti ajatella, ettei kouralliselle yleisöä – se vaihteli 10–200 hengen välillä – kannata parastaan panna, mutta voidaan ajatella toisinkin. Pienet yleisömäärät ovat seuraus muusikkojen välinpitämättömästä otteesta työhönsä…

No 3: Nykyjazzin olemus ja sen esittäjien omalaatuinen sisäänpäin kääntyneisyys…Joku Miles Davis voi vielä antaa palttua kuuntelijoilleen, se kuuluu hänen kaupankäyntiinsä (kursivointi jh), mutta kun kaikki muut tekevät samoin, ollaan hakoteillä”.

Ahokkaan johtopäätös matkan jälkeen on mielenkiintoinen. ”Voimme hyvällä syyllä väittää, että käynneillään täällä Euroopassa, saadessaan soittaa saleissa ja yleisömäärille, joista monet ovat kotonaan vain uneksineet, amerikkalaiset esittävät lähes parastaan”.

Viimeisen kohdan olisin valmis allekirjoittamaan ilman vertailukohtiakaan, sen verran monessa  Helsingin jazzkonsertissa kävin vuosien 1962-68 välillä.  Amerikkalaismuusikoiden raskaatkin konserttikiertueet Euroopassa luultavasti voittivat aina kotiolot. Tilanne ei välttämättä ole 50 vuodessa paljoa muuttunut, jazzin asema Euroopassa on nytkin vahvempi kuin sen syntyseuduilla. Muutos koskee lähinnä eurooppalaisten itse luomaa jazzia: sen taso ja laajuus on aivan toista luokkaa kuin 60-luvulla.

Uudenmaankadun levybaari

Lehden  ainoat mainokset olivat levymainoksia ja ne kertoivat paljon 60-luvun alun levytilanteesta. Pääosassa olivat LP-levyjen lisäksi EP-levyt, jopa jazz-singlet.  Sama toistuu levyarvioissa, ”Levypörssi” arvioi mm. Ellingtonin ja Modern Jazz Quartetin EP:t. ”Gerry Mulligan Meets Ben Webster” –LP arvotellaan nyt vuoden 1963 ensinumerossa kun saman levyn EP-versio arvosteltiin Rytmin numerossa 9-10/1960! Ajallinen ero runsaat 2 vuotta eli nykyisillä mittareilla kyse oli ikuisuudesta.

Mielenkiintoisin mainos löytyy sivulta 17. ”Tervetuloa tutustumaan tähän kaikkien jazzharrastajien ja musikoiden ”pientavarataloon”! –Levybaari Herbert Katz, Uudenmaankatu 14, Helsinki”.  Kävin tuon Suomi-jazzin legendakitaristin tavaratalossa pari kertaa. Muistaakseni kysyin Katzilta jostakin levystä, mutta en ole varma, ostinko mitään. Jännitti. Olin sentään  ammattilaisten ja pitäisikö sanoa, minua silloin vanhempien hipstereiden seurassa.

Nykyjazz 50 vuotta sitten

Kyseisen Rytmin haastavin juttu oli nuoren Pertti Hynysen artikkeli sen hetken uudesta jazzista otsikolla ”The New Thing”. ”Yllä oleva on niitä termejä, joilla on yritetty määritellä nykyjazzin uusimpia virtauksia. Muita nimikkeitä ovat new wave, avantgarde, far-out ja jopa anti-jazz. Käsitteiden moninaisuus  ilmaisee, että tämä vallankumous eroaa oleellisesti parin kymmenen vuoden takaisesta. On monia, erisuuntaisiakin pyrkimyksiä –yhteisinä piirteinään uutuus ja rohkeus”, aloitti Hynynen ja jatkoi lehden linjasta osin poikkeavalla filosofisella otteella: ”(Ornette) Colemanin vapaus ei aluksi ollut oikeaa. Vapaudessa on aina kaksi puolta –irtautuminen jostakin ja saapuminen johonkin. Hänelle vapaus rajoittui lähinnä edelliseen…Coleman käsitti aforismin ”muoto ei voi koskaan olla enempää kuin sisällön ulottuvuus (Robert Creely) siten, että tekninen puoli ei ole kovin tärkeää. Kaikesta huolimatta Coleman on vaikuttanut suuresti moniin muusikoihin ja on totta, että hän on esittänyt raikkaimmat uudet ideat sitten Charlie Parkerin jälkeen.”

Teini-ikäisenä jazzinharrastajana olin otollista maaperää Hynysen artikkelille, varsinkin kun olin jo siirtymässä perinteisemmästä jazzista yhä enemmän musiikkiin, jonka ”yhteisinä piirteinä ovat uutuus ja rohkeus”.  Olin kokenut John Coltranen uuden Quartetin  konsertin haparoivana uuden jazzin kuuntelijana Kulttuuritalolla marraskuussa ’62 , mutta kun Ornette Colemanin Trio esiintyi Kulttuuritalolla kahta vuotta myöhemmin, olin jo alustanut konserttia kirjoittamalla koulukirjani sivulle  (Anselm Hollon tai Pertti Kejosen jazzrunoa mukaillen?) ”jos et pidä Ornette Coleman, pitää sinun korni oleman”.

 

Sitähän voisi toivoa, että tuo teksti oli kirjoitettu historiankirjani sivulle, koska nyt 50 vuotta myöhemmin taidan ymmärtää jo jotakin siitä, mitä jazz eteeni avasi. Helsinkiläinen lähiöpoika löysi sen kautta uuden, oudon ja jännittävän maailman, jonka olemassaoloa hän tuskin osasi edes kuvitella.

 

Related Posts