Neil Youngin uuden ”Storytone”–tupla-albumin teemaksi voi tulkita rakkauden. Sen kymmenen sävellystä sisältävät suoria rakkaustarinoita uudelle ja kadotetulle rakkaudelle, musiikille, autoille, luonnolle, sen jylhyydelle ja kauneudelle. Kun kohta 70-vuotias Young kertoo uudesta rakkaussuhteestaan yhä karheammalla äänellään, niin ainakin pitkäaikaisen fanin sydäntä riipaisee. Ja minua suurempia Young-faneja löytyy vaikka kuinka paljon.
”The other day when you took my hand / we walked away to the promised land / when I feel your soul in mine / I’m glad I found you”.
Albumin rohkein ja monella tapaa kaunein kappale kertoo kuitenkin rakkaudesta välttämättömimpään, yhteiseen tulevaisuuteemme täällä maan päällä. Laulun nimi on ”Who’s Gonna Stand Up?”. Sen teksti ei jätä mitään arvailujen varaan.
”Protect the wild / tomorrow’s child / protect the land / from the greed of man / Who’s gonna stand up and save the earth? /who’s gonna say that she’s had enough? /../ This all starts with you and me”.
Tekstin henki on kuin suoraan 60-luvulta, sen ”protestilauluista”. Tuota selkeämmin tuskin voi asioita laulussa ilmaista. Kuka on valmiina taisteluun? Kuka pelastaa maapallomme? Sinä ja minä ja me kaikki. Toimintakäsky laulun muodossa.
Levyn runollisuus ja monitasoisuus syntyy vasta kun otamme mukaan Youngin äänen. Laulussa on sävyjä, joka tekee kappaleesta taistelulaulua avoimemman ja syvemmän. Young toki laulaa niin selkeästi ja melodisesti kuin hänen äänellään on vain mahdollista.
Laulusta on levyllä, niin kuin sen kaikista sävellyksistä , kaksi eri versiota. ”Who’s Gonna Stand Up?”-laulun orkesterille ja kuorolle sovitettu versio on kahdesta selkeästi rohkeampi, kunnianhimoisempi ja vaikuttavampi. Orkestrointi ei ole uutta artistimme uralla, fanien tunteman Jack Nietzchen tilalla on nyt Chris Walden. Filmimusiikkia myös säveltäneen Waldenin johtaman orkesterin ja kuoron täyteläinen sointi tuo mieleen Morriconen. Kaukana ei olla esim. ”Once in The Time In The West”-elokuvan soundtrackin uljaimmista hetkistä.
Onko orkestroitu versio ison sanoman turhaa kuorrutusta ja vesittämistä? Jos laululla on painava ja vaativa sanoma, niin pitääkö sellainen tarjota ankarassa muodossa, joka ei päästä kuulijaansa helpolla? Millainen muoto on paras mahdollisimman montaa ihmistä koskevalla biisille?
Nämä taiteen ja populaarimusiikin historiaa värittäneet kysymyksenasettelut tulevat mieleen ”Whos’ Gonna Stanp Up”:n kahta eri versiota kuunnellessa.
Sävellyksen riisuttu versio on paljolti kuin eri sävellys. Se jää banjosäestyksineen muiden biisien jalkoihin hyvänä albumiraitana, mutta ei oikein koskaan nouse tekstinsä vaatimusten tasolle. Se ei tunnu haastavan niin tekijäänsä kuin kuulijaansakaan.
Orkestroidusta versiosta tehty video kertoo omaa selkeää kieltään paljon isommasta tarinasta. Youngin lauluun ja sanoihin keskittynyt hahmo luo toki kuvaa rockin vanhasta valtiomiehestä, mutta Young ei ole kuvan keskipisteenä. Nyt ollaan yhtä taiteilijaa suurempien asioiden äärellä. Kollektiivisen taiteen tekemisen ytimessä. Video henkii poikkeuksellisen kurinalaista ja kunnianhimoista musiikin tekemistä. Nyt ei jammailla vaan tehdään vakavaa draamaa.
”Let’s build the green / and save the world / we’re the people / known as EARTH”.
Lopputuloksena kappale, joka on sanomansa arvoinen: tällaista ihmisten luomaa kauneutta ahneutemme ei saa eikä voi tuhota. Kappaleen sanomaa voi joku pitää naivina, mutta isojen välttämättömyyksien edessä sekin on miljoonia vuosia edellä välinpitämättömyyttä ja kyynisyyttä.
Kirjoitan lopuksi jutun otsikon uusiksi: biisi tälle vuosisadalle.
