”Tervetuloa lukemaan uudistettua Rumbaa” kirjoittaa päätoimittaja Teemu Fiilin vuoden ensimmäisen numeron aluksi.

Jos perinteinen musiikkilehti näinä aikoina uudistuu, niin siihen voi suhtautua ainakin kolmella tavalla: välinpitämättömästi tai vinoillen (”ai vieläkö joku niitä lukee?”), kriittisesti (”no oli jo aikakin” / ”vanha oli niin paljon parempi”) tai varovaisen toiveikkaasti.

Kuulun viimeisimpään ryhmään. Jos olen lukenut alan lehtiä vuodesta 1963, niin kyllä niiden nykytilakin pitäisi kiinnostaa. Varsinkin kun ennen ei todellakaan ollut paremmin, niukkuus oli niukkuutta ja luettavaa ja näkökulmia vähän. On olemassa perinteitä, joita on hyvä kunnioittaa pelkän nettimaailmasta lähtevän viisastelun sijaan.

Vaikka kyseessä on Rumban 32. vuosikerta, en vertaa sisältöä sen enempää aiempiin versioihin (Jo siksikin että en ole suinkaan ollut lehden vakioseuraaja kaikkia noita vuosia. En myöskään sen enempää spekuloi Rumban tai muiden musiikkilehtien tulevaisuudella.) Kirjoitan siitä, mikä tuntuu kiinnostavalta tässä ja nyt, subjektiivisen lukijan näkökulmasta. Etenen, kun kerran on kyse perinteisestä printtilehdestä, pääsääntöisesti alusta loppuun päin.

Vaikka Rumba ilmestyy nyt vain viisi kertaa vuodessa, ensimmäisenä törmään Ajankohta-aukeamaan. Sillä esitellään lyhyesti r&b-tähti Tinashe (Tavastialla maaliskuussa), speed- ja trashmetallibändi Ranger (levy huhtikuussa) ja suomipunkin historiaa käsittelevä kirja ”Valtio vihaa sinua” (ilmestyy huhtikuun lopulla). Koska innostun yleensä monipuolisuudesta sen sijaan että olisin huolestunut linjattomuudesta, kannatan.

Uusi Datanurkkaus-palsta esittelee Nightwish-yhtyeen numeroina. Yhtyeen tuleva albumi jaetaan genrekakkuosioihin (ainakin HS:n Nytin vanha konsepti): levy sisältää 18% ”Best Of Nightwishiä”,  8% Pink Floydin ”The Endless Riveriä”, 6% kansanmusiikkia, 5% 600 raitaista studiopöytää ja 2% iskelmää jne. Lisäksi mukana graafisnumerolliset esitykset yhtyeen keikoista kautta aikojen (1 keikka v. 1977, 113 v. 2008 jne.), levymyynnistä eri maissa sekä solisti Floor Jansenin pituudesta (183cm) suhteessa mm. Tuomas Holopaisen silinterihattuun (22cm), Shakiraan (155), Princeen (158) ja Taylor Swiftiin (180). (Hyväksyn lehden linjan mukaisen unohduksen, Dolly Parton,152).

Ei kovin omaperäistä, mutta saattaa esitystapana toimiakin. Ensi kerralla: Jukka Nousiainen?

Uusvanha idea on myös Täydennä lause-palsta, jossa ensimmäisenä vieraana A.W. Yrjänä. (Rumba:) En voi sietää sitä, kun ihmiset (Yrjänä:) luulevat taistelevansa hyvän puolesta dissaamalla toisia. Siinä ei kukaan opi mitään. Kirjoittaminen on kaikkein vaikeinta silloin kun ei tunne oppivansa kirjoittamalla mitään itsestään ja maailmasta. Viisaita sanoja.

Ilotulitusta vai vallankumousta?

Pop-essee palstalla (vrt. Hesari) Markus Hilden kirjoittaa Kate Perryn kautta popmusiikin liiallisesta vakavoitumisesta. ”Rakastan Kate Berryn Fireworks-hitin (2010) aloittavaa höpsöä säettä ”Do you ever feel like a plastic bag”. Kyllä, joskus elämä heittelee kuin tuuli Alepa-kassia, mutta jee, oikeasti olenkin kävelevä ilotulitus”…(Popmusiikki) on hieman normaalia elämää värikkäämmin esitettyä rinnakkaistodellisuutta. Pop vetää mutkat suoriksi ja banalisoi, kenties myös glorifioi. Voitte kutsua sitä hömpäksi, mutta minä kutsun sitä fantasiaksi.” Hildenin kaltaisia popkirjoittajia on Suomessa liian harvassa.

Tuon vastapainona (Jami) Järvisen kolumni ”Vallankumous on peruttu” kiteytynee sanoihin: ”Vaarallista musiikkia ei enää ole…musiikki on visuaalisessa kulttuurissamme taantunut pelkäksi taustakohinaksi”. Järvisen mukaan pilapiirtäjät ovat siinä vaarallisten totuudenpuhujien roolissa, jossa aiemmin olivat ainakin joskus musiikin tekijät. Pitänee paikkansa. En ole vaan aivan varma, onko tämä kirjoittajalta vain toteamus vai kritiikkiä musiikkikulttuurin tilasta. (Toki en ole varma siitäkään, onko kolumnistin esittely tässä yhteydessä ironiaa vai ei: ”Kirjoittaja on turkulainen Army Of Lovers-fani”.)

Nousussa-palsta (neljä sivua) tarjoaa lyhyet esittelyt viidestä bändistä ja yhdestä sooloartistista. Palsta jatkaa Rumban kannatettavaa perinnettä uusien bändien ja nimien esille nostajana (se historiasta). Laajin juttu on laulaja-lauluntekijä Aurorasta, joka esiteltävistä artisteista on kai eniten keskitietä. ”Naispuolisesta Jukka Pojasta puhuminen tuntuu kuitenkin turhan typistetyltä”. Hyvä. Koska olen, aina kun mahdollista, puolueellisesti kallellani naisartistien ja myös keskitien suuntaan, kannatan taas.

Lehden kansikuvajuttuna on ”10 tämä vuosituhannen tärkeintä artistia”. Valinnoista en valita (varsinkaan kun en tunne mitenkään riittävästi kaikkien kymmenen tuotantoa). Jutun otsikko ”Kaikki sateenkaaren värit” lienee vähintäänkin oikeansuuntainen, ainakin Rumban linjassa ja mittakaavassa. Oikean suuntaisia ovat myös, joskaan eivät minusta missään nimessä kiistattomia, väitteet ”ryppyotsainen genreihin tuijottaminen on lopullisesti mennyttä” ja ”popmusiikin maailma 2010 on hauska, mielikuvituksellinen ja suvaitsevainen paikka”. Noin voi hyvinkin olla yhä enemmän esim. tekijäportaassa, mutta meidän vastaanottoportaan kohdalla laitan tuon maailman vielä osin toivomuslistalle.

Kymmenestä artistista yhdysvaltalaisia on viisi (Taylor Swift, Dylan Baldi, St. Vincent, Kanye West ja Beyoncé), kanadalaisia kaksi (Drake, Grimes) ja suomalaisia kolme (Jukka Nousiainen, Teemu Bergman, Eevil Stöö). Ei ehkä aivan yllättävää, että kymmenen artistin joukossa ei ole yhtäkään brittiä, mutta ei ketään muusta maailmasta, ei edes Pohjoismaista? Eikö olisi jo aika?

Myöhemmin lehdessä Nisse M:n palstalla kyseinen lista käännetään ylösalaisin ja siitä muotoutuu lista vuosikymmenen yliarvostetuimmista artisteista. Perustelut ovat pakostakin ko. lähestymistavassa osin tekemällä tehtyjä, mutta siitä huolimatta kyseessä on hyvä tervehenkinen takin kääntö.

Marginaalia vai populaaria?

Numerossa on kaksi hyvää ja syvempää artistihaastattelua. Toinen Oskari Onnisen juttu ex-Rubik -yhtyeen Artturi Tairasta. ”Puoleksi taitelijaänkyrä, puoleksi populaarin ystävä. Niin Artturi Taira luonnehtii itseään. En nyt tiedä kuinka vallankumouksellista se on, mutta kyllä minä haluan tuoda populaarimusiikkiin elementtejä, jotka operoivat harmaalla alueella”.

Toinen on Anton Vanha-Majamaan juttu suomalaisräppääjä Paperi T:stä (Henri Pulkkinen). Minua ei tarvita toistamaan Pulkkisen (tai Tairan) kyvykkyyttä artistina, totean vain ettäPaperi T:n  uuden singlensä ”Resnais, Beefheart ja Aalto” nimi kertoo jo paljon artikkelinkin sisällöstä, ”intertekstuaalisuudesta ja namedroppailusta”. Toisaalta Pukkinenkin tunnustautuu populaarin ystäväksi ja haastaa omatkin lähtökohtansa. ”Parasta olisi jos saisi tehdä ison yleisön rakastamaa viihdemusiikkia ilman kompromisseja”.

Noiden haastattelujen jälkeen versioin Yrjänän aiempia sanoja: opin niiden kautta uusia asioita musiikin tekemisestä, maailmasta ja ehkä myös itsestäni.

Em. haastattelujen tekstinostoja ovat: ”Minua on lakannut kiinnostamasta antaa periksi omasta kannastani siksi, että biisistä tulisi ymmärrettävämpi tai siihen pääsisi helpommin sisälle”. ”En kestä sitä henkistä velttoutta, joka johtaa siihen, että kaikki on samaa ja yksi ja kaksi asiaa voi olla suosittua kerrallaan” –Artturi Tiura. ”Varmaan fiksuinta olisi tehdä uusi radioon sopiva biisi, mutta ei minua sellainen kiinnosta” –Paperi T.

Lehden linjan mukaisia nostoja. Kyllä Rumba on edelleen musiikkilehti, joka ”taistelee” mm. ”sitä samaa” , ”helppoutta” ja ”radioystävällisyyttä” vastaan eli on rockin perinteisten ”hyvien” arvojen, vaihtoehtoisuuden, rohkeuden ja tinkimättömyyden puolella. En valita, päinvastoin. Toki voisin lisätä, että nuo linjanmukaiset nostot ovat samalla myös niitä ”helppoja” ja ”lukijaystävällisiä”.

Sattumaa tai ei, samaa vaihtoehtoisuuden ja populaarin rajankäyntiä edustavat lehdessä haastateltavat, uudet ”melodiavetoiset” albumit juuri julkaisseet Ville Leinonen ja Matti Johannes Koivu. Viimeksi mainittu ”myydään” kai aivan järkevästi Rumban oletetulle/tiedetylle kohderyhmälle vanhana vaihtoehtoisuuden ja grungen ystävänä.

Lehden toinen pääjuttu on Jose Riikosen mielenkiintoinen haastatteluihin perustuva juttu levy-yhtiöiden a&r -ammattilaisten nykyroolista, ”Tykkäys tekee poptähden”. Kyseessä lienee juuri sellainen laajempi kulissien taakse kurkista juttu, jollaista nettiajan journalismilta on vaadittu. ”Onko Helsingin klubikentällä ahdasta?” on lyhyt samantyylinen artikkeli. Tavastian Juhani Merimaa sen lehdessä kiteyttää: ”En haluaisi Tavastian olevan Suomen ainoa klubi, se tuhoaisi talouden ja tulevaisuuden. Klubien runsaus ylläpitää skeneä ja hyödyttää kaikkia…Kilpailu kuuluu asiaan, se pakottaa skarppaamaan. Tavastian bisnes ei saa kaatua siihen, että joku bändi kasvaa meidän ylitsemme”.

Varsinaisia levy-arvioita lehdessä on vain viisi, mutta niihin käytetty sivumäärä kuusi. Lienee aivan kelpo toimituksellinen päätös kun huomioidaan lehden uusi viiden numeron vuosivauhti ja netin olemassaolo (ja ehkä myös siksi, että saman lehtiyrityksen Soundi keskittyy edelleen laajasti levyarvioihin). Sen sijaan nettijumala Pitchforkin jo sinällään onnettoman levypisteytysjärjestelmän kopioiminen ei toimi edes vitsinä. CMX:n uusin saa 7,8 pistettä, Lapko -yhtyeen uusin 7,9. Jep jep. Kimmo Vanhatalon yhden sivun levyarvioissa annetaan sentään numeroiden ja tähtien sijaan kissakuvapisteitä yhdestä viiteen. Hieman parempaa.

Takaisin alkuun. Päätoimittaja Fiilin kirjoittaa suunnitelmissa olleen lehti, joka tarjoaa netti-Rumban sijasta hidasta journalismia ja jonka harva ilmestymistiheys mahdollistaa juttujen suunnittelun ja tekemisen pitemmällä aikavälillä. ”Jos todellista sisältöä löytyy, ihmiset kyllä jaksavat odottaa”, kirjoittaa päätoimittaja.

En kai kirjoittaisi näin pitkästi, jos tuo ei nyt valtaosin pitäisi ensimmäisen näytön valossa paikkaansa.

Vaikka uudistus vanhaan verrattuna ei tämän numeron perusteella tunnu kovin isolta (ja lehden uusi koko turhan pieneltä), niin en silti aio kirjoittaa, että Rumba ”uudistui” vaan uudistui.

 

Seuraava tulossa oleva lehtikatsausblogini: Rytmi-lehden vuosikerta ’67!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Related Posts