”Euroviisuissa ulkomusiikilliset ansiot ovat yhtä tärkeitä kuin musiikilliset. Euroviisukappaleet ovat kokonaisteoksia. Olisiko Lordi voittanut ”Hard Rock Hallelujallaan” hirviömaskittomin kasvoin? Tuskin. Olisiko viimevuotinen ”Rise Like A Phoenix” menestynyt, jos kappaleen olisi esittänyt parrakkaalta naiselta vaikuttavan drag-artistin sijaan yksi smokkiin pukeutunut salzburgilainen Horst. No ei olisi menestynyt.”

Noin  vastasi Jari Tervo viime maanantain Yle-blogissaan niille, jotka epäilevät olisiko Pertti Kurikan Nimipäivät lähetetty euroviisuihin, jos kappaleen esittäjät eivät olisi kehitysvammaisia.

Tervo on tietysti oikeassa. Viimeistään siitä lähtien kun transseksuaali Dana International voitti viisut v. 1998, ns. ulkomusiikilliset seikat ovat olleet kisojen perusaineistoa. Suomen silloinen edustaja Marika Krook moitti jälkikäteen, että Dana ”käytti sukupuolta myyntikeinona, vaikka ainoastaan musiikilla pitäisi olla merkitystä. Kilpailun ratkaisivat musiikin sijaan kitch ja politiikka”.

Vielä tuolloin Suomen edustajan Marika Krookin eduksi laskettiin hänen ”luonnollisuutensa”. Ainakaan Lordin jälkeen tuota korttia ei paljon ole pystytty  edes Suomessa käyttämään. Pertti Kurikan Nimipäivien voiton jälkeen tuo luonnollisuus ja suomalaiskansallinen aitous teki kuitenkin ehkä yllättävänkin paluun. Myös yllättävän monen viisufanin harmiksi.

Pertti Kurikan Nimipäivien voitto avaan eteen näkökulmia, jotka ovat viisuhistorian ytimessä: kyse on taas kansallisesta identiteetistämme, vähemmistöjen asemasta, euroviisumusiikin ja sen esitystavan, ”koko suuren shown” olemuksesta.

Suomi-kuvan kannalta PKN voi toimia, niin kuin ehditty monesti jo todeta, suvaitsevaisen Suomen suurlähettiläänä, on tuohon sitten oikeata ylpeyden aihetta tai ei. Toisaalta, monista reaktioista päätellen, vaikutus voi olla päinvastainen: valintamme on vain ja ainoastaan osoitus häpeällisen huonosta kansallisesta musiikkimaustamme ja muistuttaa meitä ikävästi menneistä  jumbosijoista.

Vähemmistön ääni on vahvasti mukana, tästä ei ole epäselvyyttä. Nyt ei ole kuitenkaan kyse seksuaalivähemmistöistä vaan uudesta viisu-ulottuvuudesta,  kehitysvammaisten asemasta.  Ihmisoikeusliiton tutkimuspäällikön sanoin: ”PKN:n euroviisuedustuksella ja Uuden musiikin kilpailun voitolla on suuri merkitys vammaisille. Se rohkaisee…ja antaa vammaisille nuorille uskoa toteuttaa haaveitaan” (HS 4.3.).

Jos ajatellaan euroviisumusiikkia, sen suurimpien fanien kautta omana genrenään, niin tuohon PKN:n punk sopii huonosti. Se on ehkä rumaakin, mutta ainakin se on viisumusiikkina rujoa, yksioikoista, epämelodista, epäviihdyttävää, kaikkea sitä mitä yleensä ”oikea” euroviisu ei ole. Ulkoisesti Kurikan nahkatakista tai rintamerkeistä ei ole myöskään suuren spektaakkelin aineksiksi. Camp -asenteellakin sitä on vaikea lähestyä, koska finalistimme esityksestä puuttuu kaikki liioittelu ja euroviisukonventioilla leikkiminen.

Viisuhistorian valossa PKN on monelle fanille aivan liian arkista. Lordi saattoi sekin olla rumaa ja rujoa, mutta ei taatusti arkista. Edustajassamme on nyt sitä itseään, suomalaisten arvostamaa aitoutta, sellaista ”oikeaa” aitoutta, joka ei ole ”tekemällä tehty”.

PKN:n voitto on herättänyt myös pelkoja. Ettei nyt vaan heidän sanomaansa tavalla tai toisella vesitetä tai käytetä väärin. ”Toivon, että Wienissä jätetään käyttämättä stylistin palvelut ja Pertti Kurikan Nimipäivät esiintyy samoissa lakonisissa vetimissä kuin kotimaan finaalissa”, kirjoittaa Tervo. Luulen vahvasti, että pelko on turha. Toinen epäilyn aihe liittyy siihen, että media ja poliitikot, se Virallinen Suomi ottaa PKN:n sylikummikseen ja halii suojattinsa nopeasti unohduksiin. Lordin kohdalla siitä oli merkkejä. ”Lordi näytti tarjoavan keinon esittää Suomi erikoislaatuiseksi ja rohkeaksi maaksi kansainvälisen yleisön edessä…Lordi yhdistettiin monissa lehtijutuissa Nokiaan, ja yhtyettä käytettiin esimerkkinä ennakkoluulottomuudesta ja omaperäisyydestä, joista toivottiin uutta veturia Suomen talouselämälle globaaleilla luovan talouden markkinoilla”. Noin kirjoitti euroviisututkija Mari Pajala Lordin voiton jälkeen. Luulen, että tuo Virallisen Suomen pelko on tällä kertaa ainakin osin turha. Nyt on kyse hienovaraisemmasta asiasta, vammaisista, ja raaemmasta marginaalimusiikista, punkista.

”Aina mun pitää” biisin sisällöstä huolimatta ehdokkaassamme on kuitenkin oudollakin tavalla euroviisujen ytimeen kuuluvaa henkeä: PKN on edustanut kilpailun yhteydessä hyväntuulisuutta, iloa, riemua. Samalla PKN tuo punk-perinteeseen mielenkiintoisia uusia sävyjä. Yhtyeen esiintymisestä ja koko olemuksesta puuttuu punkin tietoinen loan heitto ja provosointi. Jos PKN:n keskisormi nousee, kyse on paremminkin punkin pelisääntöjen ymmärtämisestä kuin suurisuisesta kannanotosta. Sitä paitsi eihän normaali punkbändi edes lähtisi Euroviisuihin, korkeintaan kun haistattamaan ”koko systeemi kumoon”.

PKN tuo punkin vihaiseen perinteeseen kiistatta uuden humaanin vireen. ”Ihmisiä en ikinä pelkää, sillä ihminen on hyvä”, totesi Pertti Kurikka juuri Kodin Kuvalehden haastattelussa. Kyse ei tietystikään ole takinkäännöstä, vaan vanhan nahkatakin uusiokäytöstä.

Musiikkidiggailun grand old man Waldemar Wallenius kirjoittaa FB:ssa: ”Jännittää mitkä maat jättävät PKN:n kokonaan ilman pisteitä. Samalla saadaan täsmävastaus siihen, millä tasolla minkäkin valtion ihmiskäsitys on. Viisujen ääntenlasku on siis kevään poliittinen kohokohta!”  Toki kyse on muustakin eli miten PKN sopii euroviisujen sisäiseen maailmaan, mutta harvoin 85:n sekunnin esityksekseen on ladattu näin paljon odotuksia ja jännitteitä.

Suomalaisen rockin kannalta on nyt saavutettu sellaista, jota ei koskaan ollut edes tilauksessa. Euroviisut ja rock ovat perinteisesti olleet musiikki-ideologisesti toistensa ääripäitä, mutta nyt sen kaksi keskeistä, kansainvälisestikin ottaen huomattavan isoa alagenreä, heavy ja punk, ovat tulleet viisujen kautta osaksi virallista Suomea. Toki ainakin punkin kohdalla kiistanalaisuutensa säilyttäen.

Tässähän voi vielä toteutua se punkin, tai ainakin rockin vanha ideaali, että se muuttaa sekä musiikkia että maailmaa. Ja mikä hauskinta, Pertti Kurikan yhtye tekee sen tavalla, jonka rinnalla vanhat vihaiset Sex Pistolsit näyttäytyvät ainakin hetkellisesti kovin tosikkomaisilta.

Voi olla, että huhtikuun lopulla ilmestyvään, suomipunkin vuosia 1985-2015 käsittelevään ”Valtio vihaa sua” –kirjaan joudutaan kirjoittamaan vielä jälkikirjoitus.

(Euroviisuihin ladatuista merkityksistä ja odotuksista, kansallisuus/kansainvälisyys –teemasta, viisujen feminiinisyydestä ja erilaisista naiskuvista ym. voi lukea lisää Mari Pajalan monisatasivuisesta, tekijän väitöskirjaan pohjautuvasta teoksesta ”Erot järjestykseen!” (2006). Kirja on ajankohtaisempi kuin vuosiin. Suosittelen! Blogini Marika Krook- ja Lordi -sitaatit ovat myös ko. kirjasta.)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Related Posts