Ensin se hämmensi, sitten se herätti kysymysmerkkejä ja epäilyjä, mutta lopulta se hymyilytti.
Miltä tuntuu kuunnella musiikkia, joka alkuun tuntuu lähes suoralta toistolta jo aiemmin tehdystä? Varsinkin kun se muistuttaa kuulijaansa artisteista, joiden musiikista on pitänyt, paljonkin. Etu vai haitta?
Tilhet, pajut ja muut -yhtyeen ensisingle ”Puuhevonen” on sisällöltään viaton biisi, mutta röyhkeäksikin sitä voisi kutsua. Olettaen että tunnet esim. Ultra Bran, Scandinavian Music Groupin tai PMMP:n tuotantoa. Biisin kuultuani reaktio oli että mitä? Nyt kyllä… Mikäs keppihevonen tämä on? Lisäksi biisin videon kuvasto ei sekään tuntunut kovin omaperäiseltä.
En kuitenkaan malttanut olla kuulematta biisiä uudestaan. Ja taas uudestaan. Joku tässä nyt viehättää. Kun kuulin biisin vielä radiosta, se alkoi kuulostaa jo melkein uudelta biisiltä ja kun löysin itseni hyräilemästä ”Puuhevosen” kertosäettä metroa odotellessa, olin kääntänyt kysymykseni jo vastauksiksi. Tämähän on oiva biisi, jossa lapsellisuus ja sinisilmäisyys on käännetty voitoksi. Sen italowestern -vaikutteetkin alkoivat tuntua oivallukselta ja levyn koko tuotanto itse asiassa häkellyttävän hyvältä.
Olin päässyt kopion tuolle puolen.
Voisin siis todeta, että sävellyksen, esityksen, biisin olomuoto ja kokeminen eivät tässäkään tapauksessa olleet määrättyjä, vaan liikkuvia. Siksi esim. kritiikki paikkaan ja aikaan sitoutuneena ”objektiivisena” tekstinä tuntuu usein rajoitukselta. Biisit elävät, muuttuvat, kuolevat, mutta arviot pysyvät paikallaan. (Tämä koskee erityisesti biisejä. Albumien kuuntelussa aika ja paikka paremminkin seisahtuvat, ne ovat staattisia siinä mielessä kuin taulut gallerian seinällä.). Ehkä levyarviotkin pitäisi alkaa hahmottaa jatkumoina.
Toinen esimerkki. Kuulin sattumalta Mitran uuden biisiin ”Kukka kaipaa valoa”. Piti tarkistaa esittäjä. Mitra, Idols-voittaja v. 2013 (Tuo viimeisin tuotantokausi jäi pääosin näkemättä, kilpailuväsymystä.). Biisi tuntui toki ”Puuhevoseen” nähden tuoreelta, mutta aika helposti mieleen nousi kysymys: onko gospel joku uusi trendi, johon tällä kappaleella hypätään? ”Kuka kaipaa valoa” kun on muodoltaan ja ehkä osin jopa sanomaltaan mustien gospelia.
Samoin kuin Jonna Tervomaan toissavuotinen ”Minä toivon”. Sekin käytti hienosti gospel-elementtejä.
Viime vuoden yksi isoimmista hiteistä, Hozierin ”Take Me To The Church” oli melkoisen puhdasta gospelia, ja samalla lähes suora kopio 70-luvun Elton Johnin laulutyylistä. Myös Sam Smithin megahitti ”Stay With Me” (n. 250 miljoonaa Spotify-kuuntelua) kierrättää osin mustan kirkkomusiikin muotokieltä. Smithin lauluääntä ei voi myöskään pitää historian valossa kovin omaperäisenä.
Nuo eivät olleet esteitä menestykselle. Ja miksi olisivat? Suurimmalle osalle kuulijoita ”Stay With Me” saattaa hyvinkin olla uutta ja omaperäistä eikä vain jo kuullun ”turvallista” toistoa.
Mitran ”Kukka kaipaa valoa” kuulostaa tekstinä Kaija Koon ”voimalaulujen” vastakohdalta.
”..Kuin mun sisällä / olis joku kohta ihan avoinna / yksi nätti sana saattaa pelastaa / silloin kun se osuus paikkaan oikeaan /…/ vaikka mua nolottaa tää ääneen sanoa / mutta jokainen kukka kaipaa / kaipaa valoa”.
Noloa ja nättiä? Mitran tulkinnan ja kyllä, persoonallisen sovituksen kautta esitys kuulostaa paljon nättiä rohkeammalta, todemmalta ja isommalta.
https://www.youtube.com/watch?v=BsD_NklVS7k
Idols-tähden ja melkein kaiken popmusiikin esigenren, gospelin kohtaaminen kertovat omalta osaltaan taas kerran kuinka populaarimusiikin historiassa on lukemattomia puroja, joista ammentaa.
Omaperäisyyden ja vaikutteiden oton, kopioinnin ja kunnianosoituksen, luovan kierrätyksen ja mekaanisen toistamisen väliset erot ovat tunnetusti aina häilyviä, eivätkä missään nimessä vain rockille tai musiikille ominaisia. Ne ovat kaiken taiteen tekemisen ja arvioinnin perusaineistoa.
Monet rockin suurista ovat totta kai kopioineet menestyksekkäästi muita tai itseään, Chuck Berrystä alkaen. Itsensä kopiointi voi myös olla koko uran kestävä yleisön kanssa tehtävä rituaali: AC/DC. Bob Dylan kopioi surutta muiden sävellyksiä ja lausui myöhemmin röyhkeästi että huonot artistit kopioivat, hyvät varastavat.
Jatkuva omaperäisyyden vaatimus tämän vuosituhannen artisteilta kuulostaa ankaralta. Kun rockin ja popin historian pitenee, samalla kun tuon historian lähes kaikki alagenret ovat esillä ja käytettävissä, niin uuden luomisesta tulee yhä vaikeampaa. Ero on ratkaiseva, historia oli ennen taakse jäänyttä, nyt se on koko ajan läsnä.
Musiikin kokeminen ja arvottaminen ei nyt ainakaan pitäisi olla valmiiksi lukkoon lyöty sopimus, jossa uusi musiikki on aina vanhan altavastaajana ja jossa suuret itsenäiset taiteilijat , ”auteurit” luovat mittakaavan, johon kaikkia muita verrataan.
”Runouden voima on siinä, että se ilmaisee aina enemmän kuin runoilija itse kykenee tuntemaan ja ajattelemaan. Runoudessa nimittäin kuulu aina kokonainen traditio…Perinteen ylläpitäjänä se ei jää tiettyyn merkitykseen vaan ennen kaikkea mahdollistaa yhteyden sekä aikaisempiin kirjallisiin teoksiin että muihin tulkitseviin ihmisiin…Nykykirjailija ei kirjoita ikään kuin omasta ylivertaisesta sisäisyydestään vaan käyttää ja hakee jo olemassa olevaa aineistoa tehdäkseen sillä jotakin. Hakukoneet tai kirjoituksen muokkaamisessa käytettävät ohjelmat muuttuvat entisestään uskomusta itsenäisesti työskentelevästä tekijästä”.
-Vesa Haapala: ”Kirjailijan inspiraatio”, 2015
Omaperäisyys, omaehtoisuus, itsenäisyys ovat edelleenkin kunnioitettavia tavoitteita. Runouden rinnalla populaarimusiikin luominen jos mikä on kuitenkin perustunut kollektiivisuuteen. Nyt kun tekniikka mahdollistaa kaiken aiemmin tehdyn kopioinnin, uusintamisen ja muokkaamisen, niin lienee jo aika kysyä, olisiko jo aika laajentaa musiikin arvottamisen ehtoja?
Romanttinen käsitys artistista, joka parhaimmillaan toimii omaehtoisena ja itsenäisenä elää ja voi hyvin musiikin arvioinnissa. Kollektiivisen ajattelun sijaan naureskellaan ja paheksutaan kuinka levy-yhtiöiden tuottajasedät manipuloivat kulloin kutakin tähtöstä/uutta artistia omaehtoisuuden sijaan. (Mitran kohdalla suurimmat ”syylliset” ovat Jukka Immonen, Antti Riihimäki ja Lasse Kurki.) Jos tuota kriteeriä käytettäisiin systemaattisesti, melkoinen määrä historian parhaasta popmusiikista pitäisi hylätä ”väärin tehtynä”. Historia tekee musiikista vähemmän syntiä.
Eikö myös vastakohtapari alkuperäinen/kopio pitäisi jo ainakin laajentaa kysymykseksi hyvästä tai huonosta kopiosta? Toki tuota siirtymistä on koko ajan tapahtunut, mutta kovin kauan ensimmäinen vastakohtapari on ollut arvottamisen peruslähtökohta, varsinkin kun muistamme jo aikojen takaa määritteen: hyvä kopio on aina parempi kuin huono alkuperäinen.
Kyse ei minusta ole kriteerien alentamisesta, vaan nostamisesta sille tasolle jossa musiikin tekijät yhä enemmän elävät.
Related Posts
-
Ystävyyttä ja kansainvälisyyttä. Biisarvioissa Vesala ja Louie Blue
-
Alkuperäistäkin parempia?
-
Biisiarvioissa Litku Klemetti kohtaa Ultra Bran, Einari Stylman Pave Maijasen, Cavallini...
