Esa Saario on näyttelijä ja lastenlaulujen esittäjä, Max Ehrmann oli yhdysvaltalainen kirjailija, Saukki suuri suomalainen sanoittaja ja National Lampoon legendaarinen amerikkalainen huumorilehti ja komediaryhmä.
En vielä pari viikkoa sitten voinut kuvitella, että heillä olisi jotain tekemistä toistensa kanssa. Enhän edes tiennyt, kuka on Max Ehrmann.
Taulusta se alkoi. Kesäasuntotalomme juhlasalin seinällä oleva vaatimattomasti kehystetty teksti on sanoillaan ja ajatuksillaan pysäyttänyt ohikulkijan, ainakin minut.
Kulje levollisena kiireen ja hälyn keskellä ja muista,
mikä rauha kätkeytyy hiljaisuuteen.
…..
Antamatta liikaa periksi, pyri sopuun kaikkien ihmisten kanssa.
…..
Kun vertailet itseäsi muihin, saatat tulla turhamaiseksi tai katkeraksi,
sillä aina on olemassa sekä sinua pienempiä että suurempia ihmisiä.
…..
Ota myöntyväisesti vastaan vuosien neuvot ja luovu suosiolla nuoruudestasi.
…..
Unohtamatta terveellistä kuria, ole itsellesi lempeä.
…..
Sinäkin olet maailmankaikkeuden lapsi niin kuin puut ja tähdet, sinulla on
oikeus olla täällä. Jos et vielä tajuakaan miksi, se selviää sinulle ajan myötä.
Yritä elämän äänekkäässä sekasorrossa säilyttää rauha sielussasi.
Kaikesta vääryydestä, petoksesta ja särkyneistä toiveista huolimatta
-maailma on kaunis ja hyvä.
Ehkä nuo sanat (vain osa tesktistä) voivat nykyisessä elämänohjekonsultaatiotulvassa tuntua jo kuluneilta, mutta tuossa seinällä, tuossa yli sata vuotta vanhassa miljöössä ja tuossa kiireettömässä huonetilassa ne ovat eläneet vuosia omaa, kaunista elämäänsä.
Taulu ei kerro eikä kukaan talossamme tunnu tietävän, kuka sen on seinälle ripustanut ja miksi tai kuka on tuon tekstin kirjoittaja?
Kunnes aloin kuunnella tänä vuonna ilmestynyttä tupla-kokoelmaa ”Riman alta ja ohi maalin”. Ajattelin että jos minulla oli pari vuotta sitten kunnia olla mukana kokoamassa 14 cd:n boxia ”Iskelmä Suomi –kymmenen tarinaa kaihosta, kilometreistä ja iskelmästä” (ja jonka toimitustyötä tein tuon juhlasalin hiljaisuudessa), niin kyllä vastapainoksi ihminen pystyy sulattamaan kaksi levyllistä musiikkia, jonka alaotsikkona on ”Suomi-iskelmän hurjimmat harharetket”.
En ole vielä päässyt sen avausraitaa, Esa Saarion ”Desiderata”-kappaletta pitemmälle. Se pysäytti, viimeistään siinä vaiheessa kun kuulin tutut sanat
Kulje levollisena kiireen ja hälyn keskellä ja muista,
mikä rauha kätkeytyy hiljaisuuteen.
Ja niin edelleen. Yli 4 minuuttia hämmennystä ja piinaa. Kuuntelematta koko tuhtia pakettia, luulen ymmärtäväni, että tämä on itseoikeutetusti kokoelman avausraita. Tunnelma on heti niin korkealla viritetty, että se on helppo alittaa. Tuo tutuksi tullut teksti ei todellakaan tarvitsisi näitä tehokeinoja, ei sanojen korostamista, ei noita hempeitä kitaroita, ei tuota cembalolta kuulostavaa soitinta, ei tuota halvalta kuulostavaa komppia eikä ainakaan tuota korkealta laulavaa enkelikuoroa.
Lopputulos on sitä itseään, patetiaa ja huonoa musiikkia.
Tästä ei pidä selvitä pelkän vitsin tai campin avulla. Kyse on isommasta. Nyt ei menty ohi maalin, vaan suoraan huonon musiikin ytimeen. Musiikin sanoja ja ajatuksia siivittävä maailma on meille useimmille tuttu ja läheinen asia, mutta nyt ollaan sen vastakohdassa: kun musiikki latistaa ajatukset.
Mitä minulle ja musiikille tapahtui? Turvaudun parhaaseen opettajaani musiikkimakuasioissa, sosiologi Simon Frithiin:
”Well, to begin with, I don’t believe that music in itself just is ugly or painful or boring. What’s at issue here is not the sound, but the emotional response to the sound…
I would classify…critical anger under three headings:
-Anger that other people are enjoying something that is not worthy of enjoyment.
-Anger that performers or composers are betraying their talent.
-Anger that a performer or composer or record company is dishonoring music by corrupting its original intergrity.” (”What is bad music?”, 2004)
Viimeisestä kohdastahan tässä on ensisijaisesti kyse: Suuttumuksestani, tai hämmennyksestäni siitä, mihin kaikkeen musiikin tekijät ovat syyllistyneet tuota runoa levyttäessään.
On hyvä jatkaa sen miettimistä, onko huono musiikki objektiivinen vai subjektiivinen tosiasia, nyt lohdutuksekseni riittää varma tieto runon tekijästä, levykannet sen kertovat: san. Max Ehrmann.
Ehrmann? V. 1872 syntynyt amerikkalaiskirjailija, joka julkaisi proosarunonsa ja elämänohjeensa ”Desideratan” (latinaa, engl. ”Desired things”) v. 1927, 54-vuotiaana. Tunnetuksi runo tuli vasta 1960-luvulla ja varsinkin sen jälkeen kun Les Crane -nimisen radio-dj:n sen pohjalta tekemä puhemusiikkilevy nousi hitiksi. (Yhdysvaltojen listalla sijalle kahdeksan ja Englannissa sijalle kuusi.) Esa Saarion suomenkielinen versio ilmestyi tuoreeltaan samana vuonna Eino Virtasen sovittamana. Virtasen sovitus on alkuperäislevytyksen kaltainen.
Suomenkieliset sanat ovat Sauvo Puhtilan, Saukin. Hän oli runousoppimiehiä, joka tietysti tajusi, että sävelet vaativat sanojen muokkausta ja tyylittelyä. Niin myös ”Desideratan” kohdalla. (Tekstistä on muitakin suomennoksia, mutta niiden alkuperästä ei tunnu olevan tietoa. Seinätaulumme suomennos tuntuu kauneimmalta.)
Levykansi kertoo, että ”esitys sai kohtuullisesti radiosoittoa”. On kovin luultavaa, että musiikkitoimittajien oli vaikea päättää, oliko levy vakavasti otettavaa vai parodiaa.
Wiki taasen kertoo National Lampoonin tehneen tästä levystä parodian jo samana vuonna, vaihtaen sen nimeksi ”Deteriorata”.
Nyt alkoi kiinnostaa. Kyllä, sieltä se löytyi levyhyllystäni, albumilta ”National Lampoon’s Radio Dinner”. Totta kai avausraitana.
Kuuntelin biisin ensi kertaa noin neljäänkymmeneen vuoteen. Kuulosti entistä terävämmältä, säälimättömämmältä ja hauskemmalta, tiesinhän nyt ensi kertaa, että parodialla oli selkeä kohteensa. Pystyin nyt myös hakukoneen kautta paremmin nauttimaan biisin sanataiteen yksityiskohdista. Otteita:
You are the fluke of the universe,
You have no right to be here.
Deteriorata. Deteriorata.
…..
Be comforted that in the face of all aridity and disillusionment
And despite the changing fortunes of time,
There is always a big future in computer maintenance.
…..
Know yourself.
If you need help, call the FBI.
…..
Hire people with hooks.
For the good time, call 606-4311. Ask for Ken.
…..
And reflect that whatever fortune may be you lot,
It could only be worse in Wilwaukee.
…..
And whether you can hear or not,
The universe is laughing behind your back.
”There is always a big future in computer maintenance” .Vuosi oli siis 1972. Profeetallista.
Sanoittaja? Chistopher Guest, National Lampoonin keskeinen jäsen ja yksi Spinal Tap -legendaleffan käsikirjoittajista (ja bändin soolokitaristi ”Nigel Tufnel”).
Lienee selvää, että tämän biisin enkelikuorot ja muut tehokeinot osuvat maaliinsa. (Saatoin jopa 80-luvulla soittaa ”Deteriorataa” Rockradiossa. Varmasti ainakin sen kakkospuolen avausraitaa, hienoa radiomainos- ja Bob Dylan-parodiaa ”Those Fabulous Sixties”.)
Elämänohjeeni tämän jälkeen? Ehkä Guestin ”For the good time, call 606-4311, ask for Ken” tai sitten Ehrmannin ”Sinäkin olet maailmankaikkeuden lapsi kuten puut ja tähdet, sinulla on oikeus olla täällä”.
Taidan valita jälkimmäisen. Voi olla, että Ken ei enää vastaa ja jälkimmäinen lohduttaa aina. Kaikilla kielillä, ilman musiikkia.
Kukapa enää viitsisi tässä hektisessä ajassa kommentoina tätä kappaletta…
Tämä aikahan on juuri pinnallisuudessaan samanlaista kuin tuo kritiikkikin.
<<<<<<<<<<<<<<<<<ei,ei,ei…
Desiratan sanoma on piilotettu johonkin syvemmälle
Jotenkin niin että kaikki mikä on näkyvää ei ole totuus.
Se on aina siellä sanojen välissä,piilotettuna.
Desiratassakin on kohtia joita en allekirjoita,mutta on ainkin yitetty jotain.
Paremmassa osassa,julkipiilotettuna,on enemmän asiaa kuin nykyajan huippuhiteissä.
Ei kaikki kultaa mikä kiiltää.siinä se sanoma yksinkertaisuudessaan.