Olin ensi kertaa Iskelmä-radion vuotuisessa gaalassa. Mukava, viihdyttävä, antoisa ja hyvin etenevä runsaan kahden tunnin tilaisuus. Sen jälkeen yllä oleva kysymys oli helppo esittää, mutta vaikeasti vastattava.
Mukava ja viihdyttävä. Noilla sanoilla moni tuskin haluaa kuvata vaikkapa metalli- tai Flow-festivaalia, mutta nuo sanat sopivat hyvin kuvaamaan viime perjantain Tampere-talon tunnelmaa. Iskelmällä on oma olemuksensa ja perinteensä.
Senkään kohdalla kaikki ei ole niin kuin ennen. ”Ennen oli paremmin” on toki kuin iskelmän nostalgiseen ytimeen kirjoitettu lause, mutta tuo suomalaisen populaarimusiikin keskeinen täällä kehitetty kulttuurituote ei kuitenkaan ole, päinvastoin kuin ehkä synnyinmaansa, hukkaamassa itseään vaan löytämässä uutta virtaa kuin luonnostaan, siirtämällä sopivat osat suomalaisesta rockista ja popista sisäänsä.
Iskelmä on silta, niin kuin kulttuuritutkija Markku Koski aikoinaan kirjoitti. Sen tavoitteena on yhdistää, ei erotella. Toista vanhaa ajatusta käyttäen, iskelmä ei ole muoto vaan tunnekysymys. Jos taiteesta on joskus sanottu, että taidetta on kaikki se mitä taiteeksi sanotaan, niin voi olla, että iskelmää on sen sijaan kaikki se mitä iskelmäksi tunteella koetaan.
Markkinat toki myös määrittävät, mikä on kulloinkin sopivaa iskelmää, mikä ei, mitä soitetaan, mitä ei. Ainakin perinteinen tanssilavaiskelmä yleisöineen kuulunee markkinakohderyhmien marginaaliin ja siksi se saa väistyä modernimpien tyylien edessä.
Iskelmä-radion musiikki -sloganissa iskelmää ei mainita, kanava soittaa ”parhaita kotimaisia”. Mutta kun konsertin juontajien takana komeilee koko ajan kanavan iso Iskelmä-logo, niin en voi olla ajattelematta konsertin edetessä sanan nykymerkityksiä.
Tuskin on sattumaa, että ensimmäisenä lavalla astuu Stig. ”Roy Orbison” alkaa kuin perinteinen rekkakuski-iskelmä: ”mä ajan koko yön”. Stig artistina heiluu popin, iskelmän ja huumorin liepeillä Gösta Sundqvistin hengessä. ”Ei oo, ei tuu, ei heru, eikä tipu / tämä elo on kuin kivinen perunamaa” laulaa Stig lakonisesti yhdellä hiteistään.
Stigiä lavalle seurannut Anne Mattila edusti gaalan perinteisintä iskelmää. Anne on edelleen se hillitysti pukeutuva naapurin tyttö, josta en voi olla pitämättä, mutta joka tuntuu jäävän urbaanimman iskelmän tai popin jalkoihin. Ei ihme, että Anne sanoo konsertin jälkeisessä haastattelussa keväällä ilmestyvän uuden albumin olevan aiempia rouheampi.
Iskelmän nykyisyys tuntuu kiteytyvän hetkenä jolloin Olli Lindholm, Suvi Teräsniska ja Juha Tapio laulavat yhdessä Yön hitin ”Pettävällä jäällä”. Lindholm ja Yö, rockin ja iskelmän suurin suomalainen liitto, Teräsniska, viime vuosien suurin uusi iskelmätähti ja Tapio, laulaja joka tiettävästi aikoinaan vierasti iskelmä-karsinointia, mutta joka nyt on Iskelmä-gaalan kaikkien aikojen eniten palkintoja kerännyt artisti. Ollissa soi iskelmän pateettisuus ja suuret tunteet, Suvissa sen lämpö ja maanläheisyys ja Juhassa sen myötäelävä arkiromantiikka.
Tosin suomalaisten iskelmäartistien perinteisesti hillitystä lavaesiintymisestä ei Tapion eikä monen muunkaan kohdalla ollut tietoakaan. Tapio, tuo hartaiden laulujen kasvatti, liikkuu lavalla kuin yhdistelmänä nuorta räppääjää ja yleisönsä kanssa flirttailevaa kokenutta rock-staraa. Olli Lindholm juoksee hohtava vyösolki edellä suoraan yleisönsä nähtäväksi kuin kertoakseen heti kaikille kuka täällä on pomo. Gaalassa Pro Iskelmällä palkittu säveltäjä-muusikko Petri Somer muuntuu hetkessä kiitossanoja tapailevasta nöyrästä suomalaismiehestä eltonjohnmaiseksi räikeästi pukeutuvaksi rock&roll -pianistiksi ja Neljänsuora-yhtyeen Antti Ketosen karisma ja tyylikäs sininen puku tuo huomattavasti enemmän mieleen Robbie Williamsin kuin Reijo Taipaleen.
Tuon rinnalla Arttu Wiskari kuluneine farkkuineen ja nahkatakkeineen edustaa gaalassa perinteistä ja sympaattista ”miksi naiset rakastuvat aina renttuihin” –olemusta. Juhlapukuyleisö palkitsee tämän nousemalla ensi kertaa ylös taputtamaan. Samaa reilua renttulinjaa edusti tällä kertaa myös vuoden viihdyttäjänä palkittu Jari Sillanpää. Brasilian samba-karnevaaleista tullut videotervehdys oli hengeltään lähempänä Jouni Hynystä kuin tangomarkkinoiden ikuista kuningasta.
Aina muuntuvan Anssi Kelan rooli oli tällä kertaa olla hupustaan kuoriutuva räppääjä Suomesta.
Chisu toi tilaisuuteen perinteistä glamouria ja draamaa. Puku oli gaalan tyylikkäin ja tulkinnassa loistoa. ”Ihana” alkoi levyversioon nähden lopussa kuulostamaa oikeammin siltä mitä se onkin: tanssibiisiltä.
Illan pysäyttävin tulkinta kuultiin Suvi Teräsniskalta. ”Uusi aamunkoi” osoitti millainen on Suvin nykyinen lauluvoima. Hän antaa äänensä vain soida.
Koska gaalan aikana jaetaan poikkeuksellisen vähän palkintoja, kahdeksan, tilaisuus ehtii hengittääkin kiitospuheiden välissä. Juha Tapio pokkaa noista kuulijaäänestykseen perustuvista palkinnoista kolme.
Illan yllätysesiintyjä oli, tiettävästi omasta halustaan, Apulanta, nyt viisimiehisenä akustisena versiona. Tämä vuoden 1993 ensilevylleen mm. punk-biisin ”Systeemi kusee” tallentanut yhtye lauloi nyt viimeisenä numeronaan Laura Voutilaisen ensihitin ”Kerran” samalta vuodelta. Siinä lauletaan, iskelmän ystävät sen tietävät, näin:
”Näin kirjoitettiin sydämiin / kerran kukkia voi kaunis kotimaa, kerran vain ihminen niin nuori olla saa”.
Takinkääntöä? Ei tietystikään. Aivan normaalia rajojen koettelua. Kaunista ja ehkä yllättävääkin oli, että Iskelmä-radion ydinkohderyhmää (45-64-vuotiaat lähes kaksi/ kolmasosaa kuulijoista) vahvasti edustanut yleisö antoi ehkä gaalan isoimmat aplodit juuri tälle yhtyeelle.
Tuona perjantai-iltana iskelmän rajat olivat mukavan avoimet.
Related Posts
Videoarviossa Lopunajan mies Seuraava:
Biisi-arviot: Vesala ja Laura Närhi