Mikael Saari on harvinaisuus tämän maan musiikissa. Hän kulkee yhtä aikaa keskitietä ja sivuraiteita.
Tämän väitän vaikka hän julkaisi vasta ensi-albuminsa ja olen tutustunut hänen tuotantoonsa sen lisäksi vain Uuden Musiikin Kilpailun yhteydessä ja muutaman videon kautta.
Saari tuntuu rikkovan monella tasolla ns. järkevyyden sääntöjä: hän haluaa laulaa englanniksi vaikka markkinat muuta vaatisivat, hän haluaa osallistua kahteen kertaan Uuden musiikin kilpailuun ja haluaa tehdä musiikkia, jollaista hyvin harva tässä maassa uskaltaa tehdä. Lisäksi hänellä tuntuu olevan tarve rikkoa rajoja eri musiikki- ja taidegenrejen välillä ajattelematta mikä olisi sopivaa, uskottavaa tai ”hyvän maun” mukaista. Saari on ollut mukana Kaj Chydeniuksen lauluilloissa, Lahden kesäteatterissa ja on kohta mukana Uudessa Iloisessa Teatterissa ja tehnyt ”lupaa kysymättä” versioita ainakin Joni Mitchellin, The Queenin, The Poguesin ja Hectorin tunnetuista biiseistä.
Saari tuntuu olevan viihdyttäjä ja taitelija, joka on paljon vakavamielisempi kuin vaikkapa Jari Sillanpää, mutta samalla paljon viihdyttävämpi kuin monet ”vakavasti otettavat” taiteilijat.
Pienelle levymerkille levyttävänä Mikael on vähän niin kuin indie-artisti ilman indie-musaa ja siihen aivan liian usein liittyvää automaattista hyväksyntää ja uskottavuutta.
Tärkeintä Saaren individualismissa on hänen tyylinsä. Mikael laulaa kiihkeästi sellaisia romanttisia poplauluja, joita harvoin tässä maassa kuulee ja jotka eivät todellakaan ole viileitä. Tiedätte kyllä, sellaisia melodisia, piano-pohjaisia usein yliromanttisia ja ylidramaattisia lauluja, joista monet naiskuulijat pitävät heti ja monet mieskuulijat eivät koskaan. (Tai ehkä vuosien kuluttua kun aika on tehnyt tehtävänsä. ”Tämähän on loppujen lopuksi ihan hyvä biisi”.)
Tällaisia lauluja kutsutaan usein nyyhkybiiseiksi. (Niitäkin on toki laidasta laitaan, Chris ”The Lady In Red” de Burghista Radioheadiin.) Ei ehkä ihme, että eräs miesbloggaaja on kirjoittanut pitävänsä kyllä Saaren kaunisäänisestä tenorista, mutta kokeneensa myös hänen ”keinotekoisesti tunnelmoivaa laulamista parissa musiikillisessa taidetilaisuudessa”.
Laulaa Saari ensilevyllään ”The Grand Letdown” muunlaisiakin biisejä (kuuntele ja katsele albumin taiderockmainen Stina Koistisen kanssa tehty duetto ”Dialogue”, linkki lopussa), mutta hänen ensialbuminsa kiehtovimmat raidat, ”You Shall Be My Wife” ja ”Storms” ovat edellä kuvatun kaltaisia.
”You Shall Be My Wife” ei kainostele sanomassaan. ”Let me in/…/I’ve been a liar / and I know I’ve been a fool /…/ is that the end / I got no place else to go”. Eikä varsinkaan tässä kohdassa: ”My bottle is empty / and I smell like shit”. Tuota riimiä voidaan pitää rehellisenä tilityksenä, tyylirikkona tai haluttaessa viittauksena brittiläiseen lad-kulttuuriin, mutta ainakin laulu päättyy muutoksen jälkeiseen vakuuttelevaan toiveikkuuteen: ”And You shall be my wife”.
Kuin korostaakseen sanomaansa, Saari on sijoittanut tämä laulun albumin ensimmäiseksi lauluksi, heti lyhyen piano-intron jälkeen.
”Storms” on ”My Wife”-biisiä ”korrektimpi”. Irlantilaisvaikutteet ovat muuttuneet 70-luvun brittivaikutteiksi. Tässä yhdistyy rohkeasti tuon ajan melodinen brittipop (Gilbert O’Sullivan, osin Elton John) tuon ajan pop-progeen (Moody Blues, Queen). Sähkökitara ei ohjaa tämänkään biisin kulkua, vaan kauniisti soivat piano, jouset ja korkealle viritetty laulu. Rumpali pitää biisin kasassa ja tarvittaessa lennossa.
”Storms” olisi hieno biisi euroviisuksi. Tuohon perinteeseen viittaa myös biisin hurja loppuosuus kuoroineen. Ainakin ”Storms” kuulostaa jo nyt pieneltä klassikolta tyylilajissa, jota tuskin olen muistanut olevan enää edes olemassa.
Saaren ensi-albumi on epätasainen, esim. ”Pray For My Soul” kuulostaa parin vuoden takaisella jousikvartetti-versiolla (linkki lopussa) vaikuttavammalta kuin nyt levytetyllä versiolla ja albumin instrumentaalibiisien merkityksestä en ole kovinkaan varma.
Mutta kunnianhimon puutteesta Saarta ei voi ainakaan syyttää. Voi olla, että epätasaisuus johtuu osin suunnan puutteesta. Mikael Saari tuntuu haluavan tehdä kaikkea. Se ei ehkä aina ole järkevää.
Mutta eikö järkevyys liity enemmänkin logistiikkaan kun musiikin tekemiseen?
Kuulin, että tämän levyn julkistamiskonsertissa oli rekvisiittana Saaren Uuden Musiikin Kilpailussa v. 2013 käyttämä norjalaisvillapaita. Tuo osoittaa, konserttia näkemättä, joko suurta ironian tajua tai itsetuntoa. Tai molempia.
Mutta niin kun jo totesin, Mikael Saari on oman tiensä kulkija.
Kiitän Tuuli Saksalaa hänen Saari-mietteistään (”Parasta aikaa”, Radio Suomi 16.5.) ja konsertti-kommenteistaan.
