Tämä kirjoitus julkaistiin radioblogina Ylen Radio Suomen ”Parasta aikaa”-ohjelmassa 8.8.
Tätä radioblogia ei olisi syntynyt jos en olisi tänä kesänä lukenut englantilaisen Davi Hepworthin kirjaa ”Never A Dull Moment”, kirjaa, joka kertoo 45 vuoden takaisesta rockvuodesta 1971 tai jos tänä kesänä ei olisi tullut kuluneeksi 45 vuotta siitä kun tapasin elämänkumppanini, vaimoni tai jos 45 vuotta sitten julkaistu Carole Kingin ”Tapestry” ei kuulostaisi edelleen niin hienolta levyltä:
Carole King: It’s Too Late
Carole King ja ”It’s Too Late” vuoden 1971 albumilta ”Tapestry”. Rakastettava kappale ja albumi miljoonille ihmisille, läheinen myös vaimolleni ja minulle, vaikka ”It’s Too Late” ei kerro pitkästä suhteestamme.
Onneksi, koska kyseessä on tunnettu erolaulu.
Carole Kingin ”Tapestry” on albumi, jota on vaikea mennä väittämään huonoksi, ei ainakaan jos mielipiteelle vaaditaan edes vähänkin perusteluja. Jos et pidä albumin musiikista, se johtuu luultavasti siitä, että et välitä koko sen edustamasta tyylilajista.
Carole Kingin ”Tapestry” on nimittäin tyylilajinsa kiistämätön klassikko. Populaarimusiikin historiassa on harvoja levyjä, joiden asema on tyylilajinsa sisällä, ja sen ulkopuolella, yhtä vankkumaton ja kestävä. Levyn musiikki ei ole koskaan mennyt pois muodista, koska se oli alunperinkin muodin yläpuolella. ”Tapestry” sekä loi että tavoitti ajan hengen.
Toki King tuli tuottajansa Lou Adlerin kanssa tietämättään ja haluamattaan luoneeksi uuden käsitteen uudelle 1970-luvun alun yleisölle, aikuisille tarkoitetun rockmusiikin.
Helppo tapa kuulla ero 1960-luvun popin, jota Carole King oli myöskin vahvasti itse luomassa ja syntymässä olevan uuden aikuisemman rockin välillä on verrata näitä kahta esitystä:
Shirelles: Will You Still Love Me Tomorrow
The Shirelles ja Carole Kingin ja Gerry Goffinin sävellys ”Will You Still Love Me Tomorrow” vuodelta 1961. Ja tässä sama sävellys vuodelta ’71, albumilta ”Tapestry”:
Carole King: Will You Still Love Me Tomorrow
”Tapestry”-albumi tehtiin nopeasti, viidessä kolmen tunnin studiosessiossa ja kolme viikkoa kaiken aloittamisesta levy oli valmis. Kustannukset olivat vaatimattomat 22 000 dollaria. Albumi julkaistiin helmikuussa 1971, se nousi listoille huhtikuussa ja kesäkuun loppupuolella se oli Yhdysvaltain albumilistan ykkönen. Vuoden loppuun mennessä levy oli myynyt ennätykselliset viisi miljoonaa kappaletta. Ilman suuria mainoskampanjoita, ilman tekijänsä tv-esiintymisiä tai kiertueita.
Mutta niin kuin David Hepworth kirjoittaa, Carole King vetosi uuteen yleisöön, erityisesti uuteen nuoreen naisyleisöön, joka rockin äänekkyyden ja särmikkyyden sijaan koki Kingin musiikin enemmän omakseen. ”Tapestry” edusti kaikkia niitä ominaisuuksia, mitä ”oikea” rock ei edustanut, eikä saanut edustaa: melodisuutta ja musiikkia, joka loi kuulijalleen ”turvan, vakauden ja luottamuksen tunteen”.
Lisäksi Kingin ääni ei ollut tavallisen ihmisäänen ulottumattomissa, se ei ollut missään nimessä täydellinen vaan hieman rosoinen, mutta lämmin ja uskottava naisääni.
”Tapestry” on tuossa suhteessa tärkeä feministinen levy, ilman että sen teemoilla oli päällisin puolin oikeastaan mitään tekemistä feministi-liikkeen kanssa.
Carole King: You’ve Got A Friend
”Tapestry” on levy, joka tunnetaan parhaiten tästä kappaleesta, ”You’ve Got A Friend”. James Taylor teki siitä hitin jo ennen ”Tapestrya”, mutta säveltäjänsä Carole Kingin oma versio jäi elämään.
Olin kai ensimmäisiä Suomessa, joka kuuli ja osti tuon levyn. Satuin nimittäin olemaan levyn ilmestyessä töissä levykaupassa, joka eli uutuuslevyistä. ”Tapestry” oli varmasti vuosien ’71-72 eniten soittamiani levyjä, ja varmasti kuunnelluin niistä levyistä, joita kuuntelimme yhdessä tyttöystäväni, nykyisen vaimoni kanssa. Tapasimme ensi kertaa sillä viikolla kun ”Tapestry” oli toista viikkoa Yhdysvaltain eniten myyty levy.
Vaimoni, jonka suhde musiikkiin ei millään mittapuulla ole ollut yhtä hölmön tai hullun kiihkeä kuin minun, oli hieman pettynyt kun myöhemmin 70-luvulla kerroin, että ”Tapestry” on muuten kaikkien aikojen eniten myynyt LP-levy.
Vaimoni oli ajatellut, että kyseessä oli vain meidän yhteinen levymme.
Hän oli totta kai oikeassa, kaukana pelkkien myyntilukujen tuolla puolen. Rakkaussuhde ”Tapestryyn” kun syntyy henkilökohtaisen läheisyyden tunteesta. Tuottaja Lou Adler halusikin, että levyn henki olisi kuin muotokuva Carole Kingistä, joka teki työtänsä studiossa kuin taidemaalari omassaan. Adler halusi, että levyn kuuntelijoille tulisi mielikuva artistista pianon ääressä, artistista, joka laulaa juuri sinulle.
Niin kuin David Hepworth mainitsemassani kirjassa kiteyttää, ”Tapestry” oli rock-kauden ensimmäinen evergreen, ikivihreä. Tuohon voisin vielä lisätä, että se on sekä populaarimusiikin ikivihreä että ainutkertainen taideteos, populaarin taiteen kauneimpia ilmentymiä.
Carole King: Tapestry
Related Posts
Biisiarviossa ”Progetyttö” Seuraava:
1971. Rockin kultainen vuosi?