The Beatles on populaarimusiikin historian merkittävin yhtye.

Jos haluat kiistää tuon faktan, kannattaa aloittaa heti. Edessä on iso urakka.

Jos joku sen sijaan väittää, että vuosi 1971 on kaikkien aikojen merkittävin rockvuosi, niin tuohon voin jo suhtautua hyväntahtoisesti hymyillen ja kysyä, että mistäs tuon keksit?

Mutta mitä pitemmälle luin englantilaisen David Hepworthin kirjaa ”1971. Never A Dull Moment –Rock’s Golden Year” (2016), sitä enemmän tuo ajatus alkoi kiehtoa.

Rockin virallinen historia on nostanut lähinnä vuodet 1966-67 tai 1976-77 rockin suuriksi vuosiksi. Ne olivat suuren muutoksen vuosia, jotka uudistivat tai räjäyttivät vanhat tekemisen tavat. (Sukupolvesta riippuen muitakin muutaman vuoden kukoistuskausia on tarjolla, mutta ne ovat yleensä kapeampialaisia (britpop/grunge)).

Mutta 1971? Ei pitäisi olla minulle vieras levyvuosi, koska olin tuon vuoden töissä levykaupassa, joka eli (rockin) uutuuslevyistä. Tosin ajan levykaupat eivät paljon muuta kaupanneetkaan. Rockin historia levyinä tuskin oli edes syntynyt.

Hepworthin kirjan perusväittämiä ja -tarinoita onkin, että vuosi 1971, tai ainakin tuon vuosikymmenen alku, synnytti rockin nykyisen perinteen myydä sen menneisyys levyinä, konsertteina, lehtinä, kirjoina, tapahtumina, elämyksinä.

Kirjan ydinkertomus ja em. virallisen historian osin kyseenalaistava ajatus löytyy kirjan esipuheesta:

”On our journey we shall shatter the cliche that the seventies were a mere lull before the punk rock storms, rather than the most febrile and creative time in the entire history of popular music…There are moments in all creative stories when the right sort of talent meets the right kind of opportunity with just enough money and technology (but not too much) and then lays the result before an audience which is in the ideal state of readiness to ensure that things will happen in a way they have never happened before and will never happen again. 1971 was one of those moments.”

On varmasti vahvoja perusteita väittää vuosia 1966-67 samankaltaisiksi ainutlaatuisiksi vuosiksi. Tuskin ’70-luvun alkua on myöskään enää pitkään aikaan pidetty vain välikautena ennen punkin/uuden aallon läpimurtoa. Mutta kyse ei ole siitä, onko Hepworth oikeassa vaan siitä, että hän nostaa rohkeasti esiin ajanjakson, joka ei äkkiseltään liity rockhistorian suurin romanttis-sävytteisiin vuosiin.

Jälleen yksi nostalgiaharha? Siltä tuskin kukaan voi välttyä, mutta Hepworth tarjoaa väitteensä perusteluksi 350 sivun verran tekstiä, joiden perusväittämiä ja -näkemyksiä ei ole aivan helppo sivuuttaa. On syytä myös todeta, että kirjan tekijän kello ei pysähtynyt ’70-luvulle vaan Hepworth on radio- ja tv-toimittajana sekä eri musiikkilehtien perustajana ja päätoimittajana (Smash Hits, Q, Mojo, Word) seurannut populaarimusiikin ja -kulttuurin kehitystä tähän päivään saakka.

Musiikkifanin parhaat vuodet? 

Mutta niin kuin Hepworth kiteyttää, historia saattaa olla hänen puolellaan (ja minunkin suurin piirtein saman ikäisenä):

”I was born in 1950. For a music fan, that’s the winning ticket in the lottery of life”.

Hepworth ymmärtää hyvin ajatuksen musiikkimaun subjektiivisuudesta: kunkin oma teini-ikä tai nuoruusvuodet määrittävät yleensä parhaan musiikin ja sen ominaisuudet loppuiäksi, mutta tuo samalla rinnalle historiallisemman näkökulman. Musiikin, tässä tapauksessa rockin, omalla kehityksellä on sanansa sanottavana siihen, kestääkö oma subjektiivinen kokemus/näkemys laajemminkin historian suurissa ”objektiivisimmissa” kaarissa.

Hepworth kirjoittaa:

”Anyone can make a case for the popular music of their youth. It’s something we all feel fiercely protective about. Our youth were unique. Our feelings were deeper. Our rebellion was more justified. We lived through such a moment as will never be lived through by anyone in quite the same way again.

 There’s plenty of that feeling in these pages. A lot of it is rooted in how I remember feeling at the time. But I’ve got also a certain amount of time on my side and I can base my argument in the number of records and musicians from the year 1971 that have proved to have lasting appeal”.

Ehkä vahvimman argumentin tuon puolesta hän esittää kirjan lopussa:

”Every year in the U.K. rock critics gather and hand out the Mercury Music Price for the most distinguished UK album of the year. Lots of the records on the shortlists and even some of the winners are, within the few years, entirely forgotten”.

Tarkistin asian. Tuolta vahvasti tuntuu. Ja Hepworth brittiläisenä ja asioita seuraavana on sentään sisäpiiriläinen. Kaikista Mercyry Prizen voittajalevyistä, vuodesta 1992 alkaen saisi toki hienon listan, mutta Hepworthin tarinassa on kyse yhdestä vuodesta:

”Have there been a Mercury Music Prize in 1971, the shortlist would have included (David Bowie’s) ”Hunky Dory”, (Rod Stewart’s) ”Every Picture Tells A Story”, ”Who’s Next”, ”Led Zeppelin IV”, (John Lennon’s) ”Imagine”, (Paul McCartney’s) ”Ram”, (Pink Floyd’s) ”Meddle”, (Elton John’s) ”Madman Across The Water”, (Rolling Stones’) ”Sticky Fingers”, (Jethro Tull’s) ”Aqualung”. There nothing there that’s been forgotten, almost fifty years later”.

(Nyt kuulen jo epäilyä siitä, kuuluuko McCartneyn ”Ram” listalle? Sen maine on mielenkiintoisesti kasvanut: aikalaiset, kuten mm. silloinen auktoriteetti Jon Landau tyrmäsi levyn Rolling Stone-lehden arviossaan, mutta ”2000-luvun Rolling Stone” Pitchfork antoi v. 2012 levyn uusintajulkaisulle arvosanan 9,2/10.)

Vuonna 1971 ilmestyi myös ”Carole Kingin ”Tapestry”, Sly & Family Stonen ”There’s A Riot Going On”, Marvin Gayen ”What’s Going On”, Joni Mitchellin ”Blue”, Janis Joplinin ”Pearl”, Leonard Cohenin ”Songs of Love And Hate”, Isaac Hayesien ”Shaft”, Black Sabbathin ”Master of Reality”, The Doorsin ”L.A. Women”, Yesin ”The Yes Album”, Harry Nilssonin ”Nilsson Schmilsson”, Beach Boysien ”Surf’s Up”, Allman Brothers Bandin ”Live At Fillmore East”, Santanan ”III”, Bill Withersin ”Just As I Am”, Alice Kooperin ”Killer”, Van Morrisonin ”Tupelo Honey” ja Don McLeanin ”American Pie”.

Lisäksi Hepworth muistuttaa, että vuoden 1971 merkittävimmät albumit olivat myös myyntimenestyksiä. Tuona vuonna laatu ja määrä kohtasivat.

Jos tuohon lisätään saman vuoden (vielä silloin) vähemmän tunnettuja merkkilevyjä/tulevia kulttilevyjä kuten Canin ”Tago Mago”, Nick Draken ”Bryter Layter”, Little Featin ”Little Feat”, Genesiksen ”Nursery Cryme”, Todd Rundgrenin ”Runt”, Kris Kristoffersonin ”The Silver Tongued Devil And I”, Crazy Horsen ”Grazy Horse”, Curtis Mayfieldin ”Roots”, Judee Sillin ”Judee Sill”, John Prinen ”John Prine”, niin alkaa tuntua vahvasti siltä, että musiikkivuosi 1971 ei ole hävinnyt keskuudestamme mihinkään.

Niin kuin Hepworth osuvasti toteaa, hänen lapsensa olisivat täysin hukassa jos heidät heitettäisiin keskelle vuoden 1971 arkea, mutta täysin kotonaan tuon vuoden musiikin kanssa.

Tuollaisten listojen todistusvoimasta huolimatta on turha vähätellä nykyisten merkkilevyjen ”merkityksettömyyttä”, sillä ”vika” ei ole tekijöiden eikä musiikin laadun vaan, historian.

Rockin hieno menneisyys, ja nykyisyys

Rockin aikakausi, sen merkittävimmät vuodet voidaan vahvoinkin perustein sijoittaa 30 vuoden sisään, 1960-luvun puolivälistä jonnekin 1990-luvun puoliväliin (samoin kun jazzin kehityksen merkittävimmät vuodet voidaan sijoittaa n. 30 vuoden ajanjaksolle, 1940-luvun puolivälistä 1970-luvun puoliväliin). Koska en hirveästi usko sykliteoriaan, jonka mukaan rockin uusi valtakausi koittaisi taas jossain vaiheessa nykyisen pop&rap&tanssimusiikki -kauden jälkeen, niin 1971 voi olla, jos näin halutaan, sen historian ”paras” vuosi, ei toistaiseksi paras.

Hienoa rockmusiikkia (laajasti määriteltynä) tehdään edelleen valtavat määrät, enemmän ehkä kuin koskaan aiemmin, mutta taiteiden kehityksessä ensi kerta on aina ensi kerta. (Kasimir Malevitsin maalaustaiteen klassikko ”Musta neliö” (1915) käynee ääriesimerkistä).

Miksi 1971 ei tunnu siltä kultaiselta vuodelta? Ehkä siksi, että siitä on vaikea muodostaa yhtenäistä tarinaa. Toisaalta Hepworthin mukaan 1971 oli juuri siksi merkittävä vuosi: musiikilla ei ollut yhtä suuntaa, yhtä fokusta vaan ovet olivat avoimet joka suuntaan. Kukaan ei tullut tuolloin sanomaan, että ei noin voi tehdä (ei edes ne isot ja pahat levy-yhtiöt). Syntyi avauksia ja merkkiteoksia vähän joka taholla.

Monimuotoisuudessaan vuosi ’71 on oikeastaan aika lähellä 2000-lukua.

On selvää kun kirjassa tärkeitä tapahtumia, levyjen, artistien tai tyylien alkupisteitä pyritään asettamaan lyhyeen jakson sisään, tai tässä pääosin yhteen vuoteen, niin historian mutkat voivat suoristua ja epätarkkuuksia ja ylilyöntejä syntyä.

Hepworth on journalisti, rock- ja poptoimittaja, ei historiankirjoittaja. Hän kirjoittaa tarinoita, ei tarkkaa historiaa. Hän yhdistelee asioita, liioittelee, haastaa.

Juuri niin pitääkin. Rock elää näillä sivuilla eikä kuivu faktoiksi.

Marc Bolanista Nick Drakeen, Glastonburysta Las Vegasiin

Kirjan sisältö on jaettu kuukausien mukaan, tammikuusta ’71 joulukuuhun.

Kussakin luvussa Hepworth nostaa esiin levyjä, tekijöitä ja ilmiöitä ja asettaa ne sekä sen että tämän päivän yhteyksiinsä, kyseenalaistaen matkan varrella eräitä rockin myyttejä.

Huomionarvoisia tarinoita, tiivistyksiä, heittoja ja väittämiä on paljon, todella paljon. Tässä poimintoja.

Tammikuu. Livemusiikista: ”In 1971, despite massive publicity given to festivals at Woodstock and the Isle of Wight, live rock music was still a minority taste. If you went to see Greenslade one week and then Jethro Tull the next week it would be the same fifty people. There were mainly blokes and they were mainly wearing army surplus greatcoats”.

Sladesta: ”Get down and Get With It”…was almost comically shrill, but perfectly suited to the fine art of wardrobe mirror-mining, a sport in which Britain led and still leads the world”.

Helmikuu. Carole Kingistä: ”King didn’t particularly mean to, but she invented the album business. ”Tapestry” was the first evergreen of the rock era”.

Radiosta: ”Lee Abrams believed the future was in FM radio…He did what nobody had done before in the entire history of the music business. He asked the audience…His motto, which has dominated all radio since, was ”familiar music works””.

Maaliskuu. Nick Drakesta: ”The cult of the noble underrated hadn’t been invented. Drake’s name didn’t resound. Fashionable people didn’t drop his name…he was just another singer-songwriter making music…(now) Drake’s music lives as signifier for ”alternative””.

Huhtikuu. Marvin Gayen ”What’s Going On”-kappaleesta: ”It wasn’t quite as mythic…it rarely is. The song began, like most things at Motown, with a wisp of melody rather than a big idea”.

Sly & Family Stonen ”There’s A Riot Going On” albumista: ”(When released)…it sounded like a collection of demos…(Now) It’s arguable that it was the most influental record that came out of 1971…In fact the whole category known bt the contemporary shorthand ”urban” can be traced back to what Sly did in that house in…Bel Air”.

Toukokuu. Rolling Stonesista: ”Sticky Fingers” is Stones’ most influental album…there are groups whose entire careers seem to come in the form of love notes to ”Sticky Fingers”…1971 was the year they established the mystique on which The Rolling Stones have run ever since”.

Kesäkuu. Glastonburyn ensimmäisestä festivaalista: ”In Glastonbury’s chaotic fields, among the head bangers, tribal drummers, mud sliders, face painters…exotic religionists, naked exhibitionists…bewildered children…ravishing film supertars and rake-thin models rarely seen more than a few yards from the Chelsea Drugstore, and puzzled musicians…, brains fried with acid -here, in one week in June 1971, was born a number of things”.

Heinäkuu. Marc Bolanista: ”No pop star seemed more built for youth than Marc Bolan”.

Rod Stewartista: ”1971 was Rod’s shining moment…Everything Rod sang sounded like an old song…even the new ones..There was no macho or agressive about his voice…He made everything sound like a campfire song”.

Elokuu. Concert for Bangladeshista: ”This was rock turning respectable for the first time…Instead of screams and hysteria there was reverence, continuity, respect, formality, even worthiness”.

Warner levy-yhtiöstä: ”The company was signing up maverick talent with little regard for it’s immediate commercial prospects and was marketing that talent via a wry, self-depricating style subsequently aped by hundreds of independent labels”.

Syyskuu. Roxy Musicista: ”Roxy Music was producing music by people who had spent a lot of time listening, reading, watching and thinking; therefore the appropriate selection from their library of influences matterd as much as anything”.

Can-yhtyeestä/Krautrockista: ”What nobody for a moment suspected was that this music being made by these balding beatniks…would be the spoor which would lead to the dance music of the twenty-first century and to a revolution quite as big as the one that had brought along rock and roll.”

Lokakuu: Beach Boysien ”Surf’s Up”-albumista: ”It was propably the first case of a band making a tribute album to itself…an attempt to painstakingly re-create as adults what they had once done as teenagers”.

Marraskuu. Black Sabbathin ”Master Of Reality-albumista: ”The 1971 recording which has had the most impact on subsequent generations of music makers was Black Sabbath’s ”Master of Reality”. Here for the first time guitarist Tony Iommi de-tuned his instrument by three semitones”.

David Bowiesta: ”In the spring of 1972…he could look back on twelve months during which he had made his first life-changing visit to America, made contact with Lou Reed and Iggy Pop, fathered his first child, released two albums, recorded a third and come up with ”Changes”,”Oh! You Pretty Things”, ”Life On Mars”, ”The Bewlay Brothers”, ”Hang On To Yourself”, ”Five Years”, ”Ziggy Stardust”, Suffragatte City” and ”Starman”. If all we knew of David Bowie was what he did in 1971 it would be more than enough”.

The Whon ”Who’s Next” albumista: ”Baba O’Riley” sits at the centre of ”Who’s Next”, providing a tent pole so reliable that you could even afford to reserve their other big gun ”Won’t Get Fooled Again” for the very end. ”Who’s Next” sits at the centre of 1971’s claim to be the most perfect moment in the short history of rock and roll, and each passing year that claim grows stronger”.

Joulukuu. Don McLeanin ”American Pie”-klassikosta: ”Everyone from America’s most learned critic to the teenagers dancing along to the chorus recognized that ”American Pie” was about the loss of innocence, in pop music as well in the grown-up world”.

The Bandin ja Dylanin kuuluisasta uudenvuoden keikasta New Yorkissa: ”On the last night of 1971, as the clock struck midnight, they brought on their old employer Bob Dylan. Announcing his last song he said ”we haven’t played this in years”. Then, as he would do for the rest of his life, he launched into ”Like A Rolling Stone”. Heritage rock was born”.

Elviksen Las Vegas keikoista: ”All the acts that have endured from that time and beyond have ended up doing what Elvis was already doing in 1971…fronting a show in which nothing has been left to chance, a show designed above all reflect performers magnitude and make money required to put another show. And like Elvis they are relying on the one commodity that endures after the voice is no longer quite the same, the moves have grown rusty and inspiration no longer flows quite as readily. That is the audience’s deep, surprising love for the music they made in the past”.

Kirjan lopussa alkaa jo olla tunne, että vuosi 1971 oli vuosi, jolloin rockin tulevaisuus näyttäytyi ensi kertaa myös sen menneisyytenä.

Tuon kehityksen valossa ei tunnu sattumalta, että laajimmin uuteen musiikkiin keskittyvän suomalaisfestivaalin Flown tämän vuoden ”rockpääesiintyjät” olivat hekin kaikki tehneet uransa merkittävimmän musiikkinsa ennen ’90-luvun puoliväliä (Iggy Pop, Massive Attack, Morrissey, New Order).

Se että Flown yleisö otti nämä artistit, puutteineenkin, niin hartaasti vastaan todistaa sekin, että Hepworthin sanoilla on todellisuuspohjaa sielläkin, missä menneisyys tuntuu olevan vain osa nykyisyyttä.

Jos rock’n’roll ja rock syntyivät ylittämään arkipäiväisen, luomaan värikkäitä tarinoita, liikkumaan toden ja tekaistun molemmilla puolilla, avaamaan uusia uria ja maailmoja sekä kyseenalaistamaan aina välillä oman historiansa, niin ”Never A Dull Moment” on tuon tradition kunniakasta jatkoa.

 

 

 

 

Related Posts

• 

  Jazz: hyvin vakavan musiikin elävämpi ja kevyempi tulevaisuus?

• 

  Tracey Thorn, melkein kuuluisa

• 

  Kulosaaren Casinolta Berlin-klubille