Kirjoituksen alkuperäinen versio julkaistiin radioblogina Ylen Radio Suomen ”Parasta aikaa” -ohjelmassa 3.10. Tähän versioon on tehty muutoksia ja lisäyksiä.
Kenestä tunnetusta, miljoonien ja taas miljoonien ihmisten rakastamasta artistista on kirjoitettu tähän tapaan?
”Luulenpa että suurin osa ihmisistä toivoisi mieluummin joutuvansa anakonda-käärmeen nieltäväksi kuin olemaan yhden päivän hänen roolissaan”.
”Hän on ylivoimaisesti kuvottavin laulaja, joka koskaan on rakkauslauluja päässyt laulamaan”.
Céline Dion: ”My Heart Will Go On” (biisi)
Céline Dion ja ”My Heart Will Go On”, rakkausteema elokuvasta ”Titanic”.
”Titanic” on kaikkien aikojen menestyneimpiä elokuvia ja Céline Dion kaikkien aikojen menestyneimpiä laulajia.
Sen lisäksi Dion on läntisen maailman vihatuimpia artisteja. Esimerkiksi tuo ”My Heart Wil Go On” valittiin v. 2006 BBC:n tv-spesiaalissa kaikkien aikojen ärsyttävimmäksi lauluksi ja seuraavana vuonna englantilainen Q-lehti valitsi Dionin maailman kolmen huonoimman laulajan joukkoon. Dioniin kohdistuneista erityyppisistä vitseistä tai herjauksista saisi helposti koottua kokonaisen kirjan.
Céline Dionin menestys ja häntä kohtaan tunnettu viha tai rakkaus tulivat mieleeni hänen julkaistessa uuden albumin ”Encore un soir ”. Samoihin aikoihin luin uudelleen kanadalaisen Carl Wilsonin Céline Dionin musiikkia käsittelevän kirjan ”Let’s Talk About Love”. Kirja ilmestyi alkujaan vuonna 2007 ja sen laajennettu uusintapainos pari vuotta sitten.
Kirjan sisällöstä kertonee parhaiten sen uuden painoksen alaotsikko: ”Why other people have such bad taste” eli ”miksi muilla ihmisillä on niin huono maku?”.
Carl Wilsonin kirja ei varsinaisesti kerro itse Céline Dionista, vaan siitä, miten ihmiset suhtautuvat hänen musiikkiinsa, miten he sitä arvottavat ja millä perusteella. Miksi jotkut ihmiset vihaavat sellaista musiikkia jota toiset rakastavat ja miksi he haluavat sen tuoda myös julki?
Olin jokin aika sitten ystävieni kanssa illallisella ja kerroin käsitteleväni seuraavassa radioblogissani Céline Dionia, tuota yhtä maailman vihatuinta artistia.
Ihmetteleviä katseita. Siis mitä? Céline Dion, vihattu artisti?
Carl Wilsonin kirjan lähtökohta oli henkilökohtainen. Hän kysyi itseltään, kriitikkona ja ns. vaihtoehtorockin vannoutuneena kannattajana, miksi hän vihasi Céline Dionia ja mistä se voisi johtua ja voisiko hän alkaa pitää tai jopa rakastaa Dionia?
Tästä on toki olemassa myös suomalaisversioita, esimerkkinä vaikka Yö. Yhtye jakaa ihmisiä samalla tavoin. Moni on ihmetellyt, miten on mahdollista, että Yö on niin suosittu ja pidetty vaikka ihmettelijä eikä yksikään hänen kavereistaan voi sietää Yön musiikkia!
Wilsonin tilanne oli sama: ennen kirjan aloittamista hän tuskin oli tavannut ihmistä, joka olisi pitänyt Dionista.
Wilsonin kirjassa oli alun perin kyse ikään kuin ihmiskokeesta, mutta loppu onkin sitten lähinnä loistavaa kulttuuritutkimusta. Jos minulta kysytään, Wilsonin kirja voi hyvin olla tämän vuosituhannen ns. tärkein musiikkikirja.
Vaikka Céline Dionin suosion ja halveksunnan kiihkeimmät vuodet ovat ehkä jo ohi, niin toisaalta kyseinen kirja on entistä ajankohtaisempi: some-maailmassa mielipiteet tunnetusti kärjistyvät ja ns. tolkun ihmisetkin ovat oudon valmiita vihapuheeseen kun on kyse artisteista, joista he eivät vain pidä tai arvosta.
Wilsonin kirjan keskeisin teema on musiikillinen suvaitsevaisuus.
Merkittävä teema. Ollut ainakin siitä lähtien kun kulttuurien kentällä alettiin 1800-luvulla parempien ihmisten toimesta määritellä mikä edustaa hyvää, mikä huonoa makua. Tai kuka on kulttuurin suuri tietäjä ja oikeinymmärtäjä, kuka vain tavallinen kuluttaja.
Musiikillinen suvaitsevaisuus lienee isossa mitassa kasvanut, mutta vanhat makuhierarkiat eivät ole vielä mihinkään kadonneet. (Tutkimustietoa Suomen osalta täältä: ”Suomalainen maku”.)
Musiikillinen suvaitsevaisuus liittyy tietysti olennaisesti myös musiikin kaikkein hienoimpaan ominaisuuteen eli siihen, että se herättää tunteita, suuria tunteita:
Céline Dion: Let’s Talk About Love (biisi)
Kun puhutaan siitä, miksi ihmiset vihaavat Céline Dionia, niin puhutaan yhtä aikaa ainakin sukupuolesta, musiikkityylistä ja eri maanosista.
Enemmistö Dionista pitävistä tai hänen faneistaan on naisia. Siis enemmistö, eivät kaikki. Tämä ei ole leimaamista vaan musiikkitutkimuksiin perustuva fakta. Aivan samoin kuin se kulttuurihistoriallinen fakta, että Céline Dionin edustama tunteellisen ja usein melodramaattisen ilmaisutavan naiset kokevat yleensä läheisemmiksi kuin miehet. Melodramaattisista elokuvistakin käytettiin aikoinaan synonyymia ”naisten elokuvat”. Melodraamat saavat kulttuurisen hyväksynnän usein jälkijunassa, yleensä sen jälkeen kun me miehet olemme saaneet niihin riittävästi etäisyyttä.
Wilson siteeraa mm. taidefilosofi Deborah Knightia, joka näkee sentimentaalisuuden alempiarvoisuuden olevan perua miehisen rationaalisuuden ylivallasta. (Knight ei varmasti ole ainoa kulttuuritutkija, joka tästä on huomauttanut.)
Wilsonin kirja muistuttaa meitä myös siitä, että Pohjois-Amerikan ja Euroopan ulkopuolella asiat voivat olla toisin. Kirja kertoo tarinoita maista, joissa Céline Dioniin suhtaudutaan kaikkea muuta kuin vihalla. ”Kiinalaiset rakastavat Céline Dionia. Heidän mielestään hän tekee todella hyvää musiikkia”. ”Let’s talk about love”-kirja kertoo esim. tarinan Jamaikalta, jossa Dionin musiikki voi soida täysillä kovaäänisistä seuduilla, joissa turistin on yleensä vaarallista liikkua ja jossa pitäisi soida se ”aito reggae”.
Irakissa Yhdysvaltain joukot käyttivät aikoinaan fyysisen kidutuksen sijaan toisenlaisia, ”pehmeämpiä” keinoja soittaen irakilaisvangeille kovaäänistä musiikkia vuorokauden ympäri. Tämä innosti monet amerikkalaislehdet ja -bloggaajat ehdottamaan että, vangeille pitäisi soittaa sen sijaan vuorokauden ympäri, aivan, Céline Dionia.
Ikävä vain, että eräs Irakista myöhemmin palannut amerikkalaistaitelija kertoi lehtihaastattelussa, että ”kaikki Irakissa rakastavat Dionia. Célinen musiikki edustaa heille surullisen musiikin huippua”.
Mitä mieltä itse olen Dionista? En fani enkä vihaaja. Vastaukseni on, niin kuin ehkä aika monen muunkin, että hänen äänensä jättää minut usein kylmäksi. Taitavaa totta kai, mutta koskettavaa?
Tosin tätä artistin uutta ranskankielistä levyä kuunnellessani en ole tuosta äänen kylmyydestä enää ollenkaan varma:
Céline Dion: Encore un soir (biisi)
Céline Dion ja ”Encore un soir”, uuden albumin nimikappale.
Monesti on sanottu kuin sääntönä, että artisti, joka ei herätä tunteita puoleen taikka toiseen, ei ole artistina oikein mitään, mutta se joka herättää suuria tunteita sekä puolesta että vastaan, sellaisessa on jotakin isompaa.
Céline Dionin kohdalla tuo sääntö tuntuu tekevän kumman poikkeuksen. Suvaitsevaisuutemme on usein valikoivaa.
Mitä varmempia olemme oman musiikkimakumme paremmuudesta, sitä useammin meidän olisi syytä katsoa oman makumme tuolle puolen.
Kyse ei ole siitä, että kaiken musiikin pitäisi olla aina samanarvoista, kaikki on yhtä hyvää, mutta väitteet tai kuvitelmat siitä, että meillä joillakuilla olisi oikeus jakaa musiikki, tai ihmisten maku, oikeaan ja väärään, on perusteetonta eriarvoisuutta.
Tunnettu ja arvostettu englantilaiskirjailija ja musiikkifani Nick Hornby kirjoittaa ”Let’s Talk About”-kirjan uusintapainoksessa kirjoituksensa lopuksi omasta ideaalimaailmastaan:
”Tuossa maailmassa ihmiset lukisivat, kuuntelisivat musiikkia ja katsoisivat elokuvia koko ajan, nauttien kuluttamastaan joka solullaan. Ihmisten arvosteleminen heidän maustaan, tai heidän rakkauden kohteistaan, oli kyseessä sitten Céline Dion tai Schubertin sinfonia, tuhoaa heidän suhdettaan kulttuuriin syvästi epäterveellä tavalla”.
Céline Dion: Ordinaire (biisi)
Carl Wilson: Let’s Talk About Love -Why other people have such bad taste. New and expanded edition, 2014; alkuperäisteos: Carl Wilson: Let’s Talk About Love -A Journey to the End of Taste, 2007.
