MENU

• 2.7.2017 • BlogiKommentoi682

EP:n pituinen matka hyvän ja huonon musiikin rajamaille

Kesäloma-yhtyeen EP ”Jyrki takas telkkariin” (julkaistu 22.6.) on omakustanne.

En ole yllättynyt.

Bändin nimi on Kesäloma. Positiivisen kautta ajateltunakin nimi on liikuttavan huono. Varsinkin kun kyseessä ei tunnu olevan yhden kesähitin varaan perustetusta bailubändistä.

”Jyrki takas telkkariin” menettelee vielä biisin nimenä (ja herätti ylipäänsä mielenkiintoni Spotifyn uutuuslevyjen joukossa), mutta mites EP:n muut biisit kuten ”Lentävät valelääkärit”, ”Seireeni” ja ”Sibelius”. ”Lentävät valelääkärit”??

Yhtyeen sanoitukset ovat suurelta osin amatöörimäisiä. Teini-iässä tällaiset sanoitukset voisivat vielä menetellä, mutta yhtyeen jäsenet lienevät ainakin parikymppisiä.

Yhtye on kotoisin Satakunnasta Porin läheltä, joka minulle umpistadilaiselle viittaa myös siihen, että tämä bändi ei ole liikkeellä ironisella otteella.

Lisäksi bändin musiikki on erittäin epätrendikästä.

Jotain tässä kuitenkin on. Tuskin muuten olisin nyt tietoinen, että bändin pojat ovat olleet kavereita tarhaiästä lähtien ja soittaneetkin yhdessä kymmenisen vuotta, ensin muiden biisejä ja sitten omia omassa heavy-/metallityylisessä bändissä.

Ja tuo yhdessäolo ja -soitto myös kuuluu. Kitaroissa on voimaa, kompissa taitoa ja yhteislaulussa omaperäistä intensiteettiä.

Netistä löytyneen kuvan mukaan Kesäloma näyttää myös aivan oikealta pop-yhtyeeltä.

Biisien rakenteet, tempot ja laulutasot heittelevät toki tavalla, josta ei aina tiedä, onko kyseessä osaamattomuus vai kokeiluhalu ja piittaamattomuus perinteisistä säännöistä (sanoitusten kohdalla kyse tuntuu vahvasti olevan ensimmäisestä). Biisien kestotkin ylittävät pari kertaa poplauluille ”sallitun” rajan (4.53, 4.27). Tuokin voi osoittaa joko editointitaidon puutetta tai vain kovaa uskoa omiin kykyihin ja biiseihin.

Parhaimmillaan nämä biisit, kaikkien mahdottomuuksien jälkeen, kertovat kuitenkin nuoruuden innosta, energiasta ja kiireestä sanoa jotakin ja nopeasti. Amatööriys kohtaa osaamisen ja naivius kääntyy ainakin hetkellisiksi romanttisiksi voitoiksi.

Kun bändi laulaa EP:n viimeisellä biisillä ”kiivetäänkö katolle ja nähdään maailma”, tuntuu kuin jotakin nuoruuden lumosta olisi saavutettu.

Jos yhtyeelle haluaa etsiä suomirock-vastinetta, niin lähimmäksi voisi tulla ’80-luvun Woude. Sen kaupunkilaisromantiikassa oli samanlaista naiviutta ja amatööriyttä, samanlaista viehättävyyttä tai rasittavuutta.

Kesäloma ei kuitenkaan ole urbaani bändi. Tuo paljastuu viimeistään silloin kun yhtye laulaa murteellaan ”tiedän”-sanan sijasta ”kerro jos sä tiiät sen” ja ”tehdä”-sanan sijaan ”ne jaksaa tehä mitä vaan”. Somaa.

Jos Kaseva olisi ollut aikoinaan energinen nuorisobändi, se olisi voinut tehdä ”Seireenin” kaltaisen laulustemmabiisin.

Kesäloman jäsenet tuskin tuntevat Woudea tai Kasevaa. Tai musadiggareiden ”voimapop”-traditiota, johon bändin voi myös yhdistää sen voimasointujen, energian ja stemmalaulujen perusteella.

Jos elettäisiin 1980-lukua, tämä Littoisissa kasvanut bändi olisi jo merkitty suomirockin kartalle paikallisena kykynä ja joku isonkin levy-yhtiön kykyjenetsijä olisi ehkä kuunnellut kiinnostuneena yhtyeen demo-kasettia.

Nyt ovat ajat toiset ja bändejä tuhansia enemmän, mutta ainakin Kesäloma muistuttaa meitä siitä, että hyvän ja huonon musiikin ero ei ole, eikä pidä olla, ennalta määrätty itsestäänselvyys.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Related Posts

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *