jukka haarma • 25.6.2017 • Blogi • Kommentoi

Kulosaaren Casinolta Berlin-klubille

Mikko Mattlar: Stadin diskohistoria. Diskoja, tiskijukkia ja varhaista dj-kulttuuria Helsingin seudulla 1966-1988, 2017

”Stadin diskohistoria” on ensimmäinen kirja alaltaan.

Oli jo aikakin.

Radio tai oma levysoitin ovat yleensä pääosassa ihmisten musiikkiin liittyvissä tarinoissa. Paljon harvemmin sitä kuulee, että joku kertoisi kuulleensa tai ihastuneensa johonkin biisin ensi kertaa diskossa.

Tai kuinka elämäni muuttui keskellä tanssilattiaa.

Tuo on yllättävää kun ajattelee kuinka suosittuja diskot ovat tässä maassa olleet aikana, jolloin ikäluokat olivat suuria.

Sama koskee musiikkikulttuuriin liittyviä kirjoituksia tai tutkimuksia. Diskot ovat jääneet aiheena jonnekin sinne romanttisten tanssilavojen ja merkityksellisten rock-klubien välimaastoon.

Siinä missä tanssilavakulttuuri on mielletty jo pitkään osaksi suomalaista kulttuuria ja elävän musiikin perinnettä, siinä diskot on paremminkin nähty tuontitavarana ja pelkkinä kaupallisen ja mekaanisen musiikin soittopaikkoina.

Sitä paitsi diskothan olivat paikkoja, joissa kävivät myös aivan tavalliset ihmiset. Ihan vaan tanssimassa tai bailaamassa tai etsimässä yhden illan seuraa. Tai elämänkumppania.

Vasta kun diskot eriytyivät ja niistä tuli osa modernin tanssimusiikin maailmaa, arvostus lisääntyi. Ja samalla diskojen sijaan alettiin puhua klubeista ja klubikulttuurista.

Mattlarin kirja on aihettansa ymmärtävä, huolella tehty 300-sivuinen pioneerityö suomalaisen diskon ensi vuosikymmenistä. Jos olet käynyt Helsingin seudun diskoissa Mattlarin käsitteleminä vuosina, olisi ihme, ellet löytäisi kirjasta paikkoja, tapahtumia, kuvauksia, nimiä, kuvia, tiskijukkia tai levyjä, joihin on helppo samaistua ja todeta: näin se oli, näin sen itsekin koin.

Pääosin rockin kasvattina (ja myöhemmin 1980-luvulla Ylen Rockradion toimittajana) ”Stadin diskohistoria” on minulle, uskon meille monelle, hyvä muistutus alueesta, joka on todellakin jäänyt historian kirjoissa outoon katveeseen; luultavasti myös siitä huonosta syystä, että kyse on ollut musiikista, jonka todellista merkitystä ei mitata ”asiantuntijoiden” tai medioiden arvottamisen kautta, vaan itse käytössä, tanssilattialla.

”Stadin diskohistoria” perustuu haastatteluihin, päivä- ja musiikkilehtien, kirjojen ym. lähdemateriaalien tarkkaan läpikäyntiin ja jäsentämiseen ja sai alkunsa Mattlarin vv. 2014-15 Radio Helsingille tekemästä samannimisestä ohjelmasarjasta. Sen pääosaa esittivät 33 dj:n haastattelut.

Toki tästäkin musiikkihistoriasta puuttuu itse käyttäjien, kuluttajien kertomukset. Olkoon se toisen kirjan paikka.

Kirja etenee kronologisesti. Seuraavassa yritän tiivistää sen sisältöä teemoihin, joilla voi olla mielenkiintoa tai merkityksiä yli aikalaiskokemusten. (Luulen että samat teemat voisivat tulla esiin koko Suomenkin diskohistoriaa kirjoitettaessa, mutta eri painotuksin.)

Sitä ennen muutama lause ensimmäisistä diskoista.

Kirjan mukaan ensimmäinen pääkaupunkiseudun disko avattiin 1. päivä helmikuuta 1966 merellisen ja vauraan Kulosaaren maineikkaalla Casinolla. Sen historia jäi kuukauden mittaiseksi. Toinen disko avautui saman tien merellisen ja vauraan Munkkiniemen maineikkaalla Kalastajatorpalla. Sen historia jäi kolmen kuukauden mittaiseksi.

Molempien yritysten takana oli tunnettu jazzmies Paavo Einiö ystävineen.

Vaikka näiden kahden diskon historia jäi lyhyeksi, perusta oli luotu ja tietyt diskokulttuuriin liittyvät teemat avattu.

Kuka pääsee sisään ja miten?

Jo Kulosaaren diskon yhteydessä esiin nousi diskoihin sisäänpääsy. Se edellytti osakuntakorttia. Myös ”(helsinkiläiselle) WSOY-klubille vaadittiin jäsenyys, joten tässä mielessä se muistutti Pariisin, Lontoon ja New Yorkin varhaisia diskoklubeja. Tiukan ravintolakontrollin Suomessa klubi- ja jäsenkorttiluonne toi etuoikeuksia diskoille, sillä ne eivät olleet julkisia ravintoloita.”

Alkuaikojen keskeisiä diskojen järjestäjiä olivat osakunnat. Niiden käytännöt jakoivat nuoret kahteen leiriin: ”Ylioppilas pääsi hienoille opiskelijaklubeille ja niiden riehakkaaseen diskotunnelmaan, duunareille oli tarjolla vain ravintoloita”, valitti Stump-lehti kesällä 1969. (Tapasin vaimoni Bottan diskossa kesällä 1971. Hän oli päässyt ei-opiskelijana sisään siskonsa yo-papereilla.)

Kun mukaan alkoivat tulla suuret ravintolaketjut, ongelma alkoi tältä osin poistua, mutta tilalle tuli toinen tapa valita asiakkaansa. Julkkikset, tunnetut urheilijat, muusikot ja muut ”arvoasiakkaat” saivat vip-kortteja ja oletuksena oli, että he vetivät mukanaan laajempaa yleisöä. Näin myös tapahtui. (Mm. Disko 66:ssa, Helsinki Clubilla, Rocktailsissa ja Metropolissa.) Sisään pääsi myös riittävän isolla ”pokelle” annetulla rahasummalla.

Poket (ja alkoholilain vartijat) edustivat sekä valtaa että mielivaltaa diskon ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Tiskijukat: yleisön palvelijoita vai kasvattajia?

Diskojen alkuaikojen päämääränä oli saada yleisö viihtymään, sen omilla ehdoilla.

”Seija Halmeen (dj-työ) sisälsi spiikkausta, tanssimista., levyjen vaihtoa ja vitsien kertomista. Jos ilta ei lähtenyt käyntiin, Halme kierteli pöydissä ja kyseli asiakkaiden levytoiveita”…”Pontuksessa Arja Harjuvuori piti työtään asiakaspalveluna. Siihen kuului päivän ykköshittien, eli purkan soittaminen. ”Aika nopeasti opin näkemään siitä jengistä, joka siellä istui, mitä heille piti soittaa.”

Sama asenne oli dj:nä aloittaneella radiolegenda Jake Nymanilla: ”Ainakin minä suhtauduin dj-työhön ihan täysin palveluammattiasenteella. En tullut keikoille soittamaan omia lempilevyjäni”. Tai ainakin niin, että omat suosikit soivat vain alkuillasta. (Soitin itse levyjä muutaman kerran 1970-luvun alussa Alibin diskossa. Opin nopeasti, mikä ero on omien lempilevyjen soiton ja tanssihittien välillä, viimeistään siinä vaiheessa kun soitin kolmatta kertaa samana iltana vuoden 1972 supertanssihittiä, Hot Butterin ”Popcornia”).

Vaikka dj-painotteisuus (ja -kuuluisuus) oli vasta myöhempien vuosikymmenen tuotos, diskon alkuaikoina tuostakin näkyi jo merkkejä. Yleisölle oli tarjottava myös vaihtoehtoja:

”Dj-urani oli aika lyhyt ja loppui siihen, kun purkkabändit rupesivat valloittamaan alaa. Päätin, että sellaista paskaa en rupea soittamaan. Ennen purkka-aikaa hän kertoo saaneensa koko Bottan kolmannen kerroksen tanssimaan progebändi King Crimsonin kappaletta ”21st Century Schizoid Man”. (dj Calle Lindholm).

”Kieltäydyin myös soittamasta joitakin kaupallisia levyjä. En voinut sietää Christien ”Yellow Riveriä”, joten en soittanut sitä” (dj Black Mike).

”Jos esittää jotain uutta, jengi menee ihan totiseksi ja lattia alkaa tyhjetä…(dj:t) Make ja Börje ilmoittivat Intro-lehdessä kuuntelevansa mieluiten soulia ja pop-jazzia, mutta totesivat, ettei heidän suosikkimusiikillaan juuri ollut menekkiä soittopaikoissa.”

Dj Matti Kahilan ajatukset olivat vastakkaisia: ”Tiettyjen kollegoiden tendenssinä oli opettaa yleisöä, mutta sitä en ikinä tajunnut. Eihän viihteen tekeminen ja illan rakentaminen ole hitto mitään opettamista, vaan siinähän on tarkoitus saada ihmiset pitämään hauskaa ja viihtymään.”

Toisaalta Yleisradion tuohon aikaan vähäisen populaarimusiikkitarjonnan vuoksi diskot saattoivat olla myös paikkoja, joissa oli hyvä mahdollisuus tutustua uutuuslevyihin.

Toinen tuleva radiolegenda Esko Riihelä soitti levyjä Hämäläisten talolla (nykyisen Tavastian tiloissa): ”Nuorten musiikkimaku oli aika rajallinen, koska ei musiikkia kuullut kuin Ylestä. Tiskijukilla oli silloin selvästi mukana musiikkimaun kehittäminenkin, eli toimme uutta musiikkia ihmisten kuultavaksi.”

Dj:t ja diskot toimivat joskus jopa radionomaisina hitintekijöinä: ”Muun muassa Plastic Bertrandin ”Ca Plane Puor Moi” ja Anita Wardin ”Ring My Bell” olivat hittejä, joiden menestys alkoi nimenomaan diskosoitosta”, dj Rene Hursti kertoo. Edelleenkin vaikuttava dj Bunuel taasen kertoo kollegastaan Black Mikesta: ”Hän oli ensimmäinen jäbä, jonka minä näin tekevän ikään kuin omia hittejä. Siitä kaikki dj:t aina uneksivat, mutta hänellä oli sellainen kyky. Hän kaivoi kaikkia ihme bändejä”.

Diskokulttuurin kehittyessä muutamien diskojen tavaramerkiksi ja dj:n ammattitaidon tärkeäksi mittariksi tuli uutuuksien soittaminen, ennen kaikkea niiden soittaminen ennen muita. Esim. Safari-klubilla ”ideana oli, että levyt olisivat mahdollisimman uusia. Jos niitä alkoi kuulla Korson jokaisessa ravintolassa, niitä ei enää soitettu.”… ”KY:llä haluttiin luoda kovatasoinen musiikkiprofiili, jossa ei soitettu mitään kotimaista jööttiä, vaan viimeisen päälle kansainvälisiä hittejä”.

Nykyisen kaltaiseen tanssikulttuuriin olennaisesti aina liittynyt edelläkävijyys ja erottautuminen alkoivat näkyä myös Suomessa.

Tanssimusiikki söi hitaat

Kirjan käsittelemän diskoajan ja nykyisen tanssimusiikkiajan ero tiivistynee mm. näihin kolmeen kohtaan:

Ensimmäinen niistä voi tänä päivänä helposti unohtua: diskojen alkaessa varsinaista modernia tanssimusiikkia oli tarjolla vähän.

Toinen ero oli osin seurausta ensimmäisestä: ennen ”oikean” tanssimusiikin valtakautta pyrittiin yleensä soittamaan ”tanssittavaa” musiikkia ei genreistä. Musiikkivalikoima oli sitä kautta useasti nykyistä monipuolisempi.

Kolmas ero liittyy musiikin tempoon: hitaat biisit ovat hävinneet samalla tavoin kuin diskon tullessa hävisivät perinteisten tanssilattioiden viimeiset valssit.

”Siihen aikaan (1960- ja ’70-lukujen vaihde) ei ollut mitään suoranaista diskomusaa olemassa. Soitimme Tamla Motown -soulia…sekä rockia, jossa oli kuitenkin tanssipoljento: CCR:ää, Beatlesiä, mikä vain oli suosittua silloin. Mutta ei silloin ollut kukaan vielä tehnyt musiikkia määrätietoisesti tanssittavaksi”, toteaa kirjassa silloinen dj Hans Rautio.

Hämäläisten talon diskoiltoja mainostettiin kesällä 1970 mainoslauseella ”Musiikkia joka janoon” ja siellä luvattiin soittaa ”James Brownia, Wilson Pickettiä, Tom Jonesia, Supremesiä, Seija Simolaa, Frediä ja Tapani Kansaa”.

Hitaat kappaleet olivat keskeinen osa diskojen funktiota. Esko Riihelän sanoin: ”Klo 23 jälkeen meno alkoi vähän hiipua, koska silloin alkoi tämä hatunjako eli pariutumisvaihe, jossa piti soittaa enemmän hidasta musiikkia. Nykydisko on ihan eri asia, koska se on periaatteessa sitä bilemusiikkia koko ilta alusta loppuun”.

Dj Micke Lindlöfin muistikuvan mukaan ”hitaiden soittaminen oli yleistä vielä 1990-luvun puoliväliin asti, jolloin käytäntö päättyi ainakin Helsingin pintadiskoissa. Soitin tunnissa kolme tai neljä hidasta. Sellaista ei enää tehdä, ja sen on minusta todella sääli, koska diskon tarkoituksena oli myös auttaa löytämään kumppani. Aika moni on kertonut jälkeenpäin löytäneensä elämänkumppanin, kun Micken soittamia hitaita tanssittiin.”

Showmeininkiä vai puhdasta miksausta?

Vanhat dj-alan sanat ”tiskijukka” tai ”levylässy” eivät kerro korkeasta työn arvostuksesta. Ei myöskään alan sisällä pyörinyt vitsi, jonka mukaan paras dj on sellainen, joka ilmestyy työpaikalle.

Diskojen alkuaikoina dj:t olivat pääosin spiikkaavia ja show-elementtejä tarjoavia viihteen tekijöitä, jotka muistuttivat ilmaisultaan ulkomaisten kaupallisten radioiden juontajia.

”Ensimmäisen sukupolven ahkerimmat dj:t vannoivat spiikkaamisen nimeen: Joke Linnamaa, Takku Kotilainen, Make ja Börje. Viimeksi mainitun sanoin: ”Olen ollut aika äänekäs dj. 1970-luvulla se kuului tiskijukan tehtävään”.

Dj Yekku Sinervän käsityksen mukaan ”1970-luvun yleisö tykkäsi enemmän siitä, että spiikattiin…(dj) heitti vähän herjaa ja huulta sekaan, kertoi jotain niistä levyistä ja teki sen sillä tavalla, että se sopi siihen rytmiin.”

Ei ihme, että monesta disko-dj:stä tuli 1980-luvulla, ensimmäisten joukossa, suomalaisten paikallisradioiden juontajia.

Sitä mukaa kun levysoittimet ja dj-laitteet kehittyivät, miksaamisesta tuli kuitenkin olennainen osa ammattitaitoa. ”Spiikkaavat dj:t alkoivat 1980-luvun kuluessa vähentyä, kun teknisyys tuli kuvaan mukaan. Ykkösmestoissa ei periaatteessa enää pärjännyt, ellei osannut miksata tai rakentaa kaarta”, toteaa kirjassa veteraani-dj Yuhis Koskenranta. ”(dj) Kaippa veti 1970-luvun dj-soittotyylistä täysin poikkeavaa linjaa: hän ei sanonut illan aikana mikrofoniin sanaakaan, vaan keskittyi pelkästään miksaamiseen. Kaippahan oli aivan loistava miksaaja, hän scratchasi ja soitti välillä kolmella levarilla”, toteaa kollega Micke Lindlöf.

Diskojen alkuvuosina nais-dj:t olivat nykytilanteeseen verrattuna hyvin edustettuna. Ehkä siksi, että silloiset nais-dj:t edustivat (tässäkin tapauksessa) selkeätä palveluammattilähtökohtaa.

Monella mies-dj:llä alkoi 1970-luvulta lähtien olla kuitenkin jo oma profiilinsa ja musiikkilinjansa, joka tuotti aluksi diskosta toiseen dj:n perässä seuraavia fani-asiakkaita ja myöhemmin tähteyttä, sitä mukaa kun miksaustaidot ja oman musiikin/miksauksien luominen nostivat dj:t kulttuurinsa keskiössä oleviksi tekijöiksi.

El Bimboa vain funkia?

Diskon ensi vuosina maaseudun ja kaupungin, perinteisen ja modernin kulttuurin erot olivat nykyistä selkeimpiä.

Alibin vakio-dj Ari Parviainen kertoo: ”Alibissa kävi paljon maalta tulleita asiakkaita, joten linja oli paljon kevyempi ja maanläheisempi kuin esimerkiksi Helsinki Clubilla”…”Helsinki Clubilla soivat Boney M:n sijaan Earth, Wind & Fire, George Benson, Average White Band, Archie Bells & The Drells, The Commodores ja muut Amerikan listoilla juhlineet funk- ja soul-artistit”.

Dj Pertti Kilpeläinen kertoo kirjassa, kuinka ”Ylioppilaskunnissa oli porukka, joka oli tullut maalta ja halusi joskus jotain muutakin. Siitä tuli kauhean suosittu homma, kun soitin ”Pettäjän tietä”, ”Kotkan ruusua” ja väliin jotain jenkkaa.”

Dj Simo Ekholmin mukaan ”(Tikkurilan) Pormestarissa joutui jo taipumaan Suomi-hommaan ja Finnhits-linjaan. Helsingin paikoissa eivät Finnhitsit vielä menneet, mutta sitten kyllä, kun stadilaisittain sanottuna mentiin soittamaan Junttilaan eli Vantaalle.”

Kylterikellarin dj:n Harri Nordlingin mukaan ”Pohjoisella Rautatiekadulla jako oli selvä: opiskelijat kävivät KY:llä ja muut Kylterikellarissa. Musiikkilinjat valikoituivat yleisön mukaan. (Kylterikellarissa) sen aikaiset diskohitit olivat jotakin El Bimboa ja tällaista. Kova juttu oli myös Jussi Raittisen ”Metsämökin tonttu”…Jos laittoi vielä perään Hurriganesin ”Get Onin”, tuli aivan kliimaksi”.

Sen sijaan ”Metsämökin tontun” laulaja toimi dj:nä KY:llä ja kertoo: ”Soulklassikot menivät KY:llä aina himaan. Four Topsien ”Reach Out I’ll Be There” ja Stevie Wonderin ”I Was Made To Love Her” keräsivät aina jengiä.”

”Vuosi 1977 räjäytti tämän diskohomman varsinaisesti käyntiin Suomessakin. ”Saturday Night Feverin” myötä päästiin tutustumaan vähän soulimpaan diskomusiikkiin. Populaari jäi pois ja siirryttiin vahvempaan musiikkiin”, toteaa em. Alibin vakio-dj.

Uusi musta musiikki oli suomalaisessa kulttuurissa pitkään vedenjakaja perinteisen ja modernin maailman välillä ja tuossa kahtiajaossa modernia edusti nimenomaan amerikkalainen soul ja funk, myöhemmin rap.

Vaihtoehtoisuutta ja diskon halveksuntaa

”Saturday Night Fever oli ehtinyt pyöriä Helsingin elokuvateattereissa vain kuukauden päivät, kun vanhan Ylioppilastalon kellarin Karhukabinettiin kokoontui sekalainen joukko rockalan toimijoita. Kokoontumisen tavoitteena oli perustaa elävän musiikin yhdistys. ”Me ollaan nielty liikaa diskonauhaa, liikemiesten meininkiä”, julisti Tuomari Nurmio samassa yhteydessä.”

Ilta-Sanomien kesällä 1978 haastattelema Hector oli samaa mieltä: ”Laman aikana viihdeteollisuus työntää markkinoille halpahintaisia ratkaisuja, joista nykyinen diskokausi on hyvä esimerkki”.

Nurmion ja Hectorin lausunnot olivat osa laajempaa rockhenkisten ihmisten diskon vastaista kampanjaa. (Yhdysvalloissa se sai hieman myöhemmin muodon ”Disco Sucks”).

Rockmuusikot olivat yhtäkkiä samassa rintamassa perinteisten tanssipaikkamuusikoiden kanssa, puolustamassa elävän musiikin tilaisuuksia mekaanisen ”nauhamusiikin” uutta ylivaltaa vastaan. V. 1983 Muusikkojen yhteisjärjestö ry aloitti kampanjan ”Oikeissa tansseissa on orkesteri”, johon osallistuivat niin rockmuusikot kuin iskelmätähdetkin.

1970- ja ’80-lukujen vaihteesta lähtien diskot eriytyivät ja perinteisten diskojen tilalle tuli uusia vaihtoehtoja. Niistä ensimmäinen oli Tavastialle perustettu ”Diggiteekki”.

”Diggiteekin ideana oli, että musiikki oli hirveän monipuolista. Meillä oli itsellämme käsitys, että Diggi oli kulttuuria, taidetta, kapinaa, vapautta, ennakkoluulottomuutta ja oikeaa musiikkia. Koimme, että se on vastaveto diskoille, joissa arrogantisti oletimme soitettavan vain tyhjänpäiväistä musiikkia. Näin jälkikäteen ajateltuna diskon dissaus ei ollut tosiaankaan osoitus ennakkoluulottomuudesta”, toteaa kirjassa Diggiteekin alkuaikojen vetäjä Juhani Kansi.

Ovi oli kuitenkin avattu kaikenlaiselle vaihtoehtoisuudelle ja kesällä 1981 järjestettiin ensimmäiset futuristi-bileet ravintola Klippanilla Eteläsatamassa. Sen jälkeen ravintola Kaisaniemessä alkoivat Einstein A Go-Go -klubi-illat, Bela Lugosi –klubi Natsalla, ensimmäiset julkiset gay-diskot Vanhalla Polilla, Club 77-illat KY-Exitissä, Berlin-klubi Bottalla jne.

Niin kuin Mikko Mattlar kirjoittaa:

”Pian Berlinissä soivat acid house ja tekno…Uusi Suomi kirjoitti paikan keräävän yhtä pitkät jonot kuin Linnanmäen kummitusjuna. Sama Bottan yläkerran tila oli nähnyt 1960-luvun lopun riehakkaat opiskelijadiskot ja myöhempien vuosien kimalluksen, mutta aika oli jälleen mennyt eteenpäin. Helsingissä koitti elektronisen tanssimusiikin aika.”

On tultu pitkälle ajasta, jolloin dj:t soittivat levyjä diskojen ahtaissa ja suljetuissa ”tiskijukka-kopeissaan”. Nykyisin, on sitten kyse klubeista, ravintoloista, festivaaleista, kauppakeskuksista tai yritystilaisuuksista, avoimessa tilassa levyjä soittavasta dj:stä on nyt tullut arvostettu ja tärkeä moderniuden, ”ajan tasalla olemisen” symboli.

”Stadin diskohistorian” viimeisellä sivulla todetaan hieman surumielisesti kuinka kahden aikoinaan keskeisen diskon (Helsinki Club ja Arkadia) tilalla on nyt kuntosali ja lähes kaikki muutkin pioneeriajan diskot ovat muussa käytössä.

Vuonna 1985 Otaniemen kuuluisan TF-diskon lopettamiskokouksen muistioon kirjattiin kuitenkin oudon profeetallinen neuvo: Otaniemeen ei kannata avata diskoa ennen kuin siellä pysähtyy metro.

Tavastiankin lauantaidiskot tekivät menestyksekkään paluun v. 2009.

Saturday Night Fever. Forever.

”Stadin diskohistoriaa” edelsi lähinnä sen jälkeistä klubikulttuuriaikaa käsittelevä Matti Niveksen ”Dj-kirja -näkökulmia suomalaiseen dj-kulttuuriin” (2014). Se on hyvää jatkolukemista Mattlarin kirjalle. Syksyllä on myös ilmestymässä kirja”Kone-Suomi”, joka tulee todennäköisesti täydentämään tärkeältä osaltaan suomalaisen tanssimusiikin ja -kulttuurin uudempaa historiaa.

Kirja-arviot