”When (our boy) started at school, he came home one day and said to me, ”Mum, did you used to be famous?” ”Um, sort of, a bit, I replied. ”It’s just my teacher says she’s got all your records.”
Aika kuluu.
Siitä on nyt yli 35 vuotta kun kuulin Tracey Thornia ensi kerran (Marine Girls-yhtyeen toisena laulajana) ja melkein 25 vuotta vuotta kun ikisuosikkini, Everything But The Girl-yhtyeen (Tracey Thorn & Ben Watt) ”Missing” julkaistiin ja yli 10 vuotta kun hän julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa.
Uusimman sooloalbuminsa ”Record” Thorn julkaisi keväällä ja sen innoittamana luin hänen elämänkertansa ”Bedsite Disco Queen” –How I grew up and tried to be a pop star” (2013). (Pitää todeta, että vasta nyt, koska Thorn on artisteista minulle läheisimpiä.)
Luin hartaasti. Ei ole epäilystäkään etteikö se olisi parhaita lukemiani artistielämäkertoja.
Voi hyvin olla, että kirja olisi jäänyt kirjoittamatta jollei sen päähenkilö olisi pitänyt päiväkirjaa nuoresta tytöstä alkaen. Ainakaan siitä ei olisi muodostunut näin rikasta, uskottavaa ja ymmärrettävää.
Kirjan perusteella tuntuu vääjäämättömältä, ja lumoavalta, todeta ettei Tracey olisi ikinä voinut kuvitella tuollaista uraa, puhumattakaan, että olisi koskaan voinut sellaista alusta alkaen suunnitella.
Jo kirjan nimi kertoo paljon. Sekä artistista että hänen ajastaan. Thorn oli liian ujo halutakseen olla ”oikea” poptähti, mutta riittävän kunnianhimoinen halutakseen saada musiikkinsa ja äänensä kuuluviin.
Myös Thornin musiikki- ja artistiura lähti halusta olla joku ja siksi Tracey, niin kuin miljoonat muutkin (tosin erityisesti pojat), halusi liittyä bändiin.
”Like many other fundamentally shy and awkward teenagers both before and since, I’d realised that joining a band could be a shortcut to the kind of local status and prestige I dreamed of. I was uncertain about my looks, being a skinny, flat-chested, slightly androgynous girl, and thought I had e better chance of making an impact if I became someone. And being in a band surely made you a someone”
Pitemmän päälle kyse oli enemmästä, myös omien rajoitustensa ylittämisestä.
”Making music is never just about making music. It’s about being heard, fighting for your personal vision – your own version of events –to be listened to and notice you, and acknowledge your worth. But while I wanted it, I seemed to want it in an invisible way. I wanted to be heard without having to be heard, or perhaps more specifically, without having to be looked at”.
Thornilla on myös vähemmän romanttinen käsitys siitä, kuinka yhtyeet syntyvät.
”There’s a random element to how bands develop, which goes against the idea that there has to be some unifying plan or manifesto giving rise to the band’s sound and identity. Often, it’s more that there are chance meetings with people who turn out to be important. And when you’re young and moving in somewhat limited circles, it’s not as though you have a world of choice. The people you meet are just the people you happen to meet, and the rest all follows.”
Thorn on myös poikkeuksellisen selväjärkinen ymmärtääkseen omat heikkoutensa ja vahvuutensa, ymmärtääkseen asioiden monitahoisuuden, mikä on mahdollista, mikä ei, mikä on alan tai toimittajien ylisanoja ja tarkoitushakuisuutta, mikä aitoa kiinnostusta ja innostusta, missä menee oman artistiuden ja levy-yhtiötoiveiden rajat.
”I still really think of myself as ”someone who sings” rather than ”a Singer”, and have a very clear-sighted awareness of my limitations. I know what I can’t sing, as well as what I can…And the voice sometimes feels separate from me, something over which I have no real control, and for which I can take no real credit.
But I’m not an idiot. I also know that to have ”a sound”, a distinctive sound, which is yours, not borrowed and not easily copied, is the most fundamental building block of any life in music…There are many singers who are ”better” than me, but they are not always unique. And uniqueness is all in this game.”
Thorn on myös käynyt sen verran lähellä poptähteyttä (”Missing”-single myi kolme miljoonaa kappaletta) ja nähnyt sen verran kiertue-elämää, että tuntee siihen liittyvät unelmat ja realiteetit.
”From the moment you get a manager, they become the adult, playing the role of Mummy or Daddy, while you are at libert to be, childlike, the artist…It’s infantilising but also addictive…The days seem on the surface to be luxorious and lazy, but in the middle of it all you can feel powerless, useless and without choice…And the hardest thing is working out how to normal. Not too starry, not too humble, not a bossyboots, or a pushover. There is a tightrope to be walked, an awful lot of balancing to be done.
”You can see why celebritties turn into arseholes, even if they are not to begin with.”
Liikuttavan tosia ja epätosia ovat kirjan tarinat arjen, äitiyden, keikkailun ja tähteyden välisistä ristiriidoista, tai koomisuuksista.
”…with the girls aged eighteen months, we set off a UK tour, taking them with us…This was the least rock ’n’ roll tour of all time.”
..”I was with a group of mums, talking about teachers and playdates and school dinners, when suddenly a huge, gleaming Range Rover pulled over to the side of the road. a window whirred down and a voice called out, ”Tracey! Tracey! Hi, how are you”…It was George Michael.”
Thornin uran alkuaikojen ja nykyisyyden välillä on yhtäläisyyksiä. Do-It-Yourself-henki on säilynyt siten, että kynnys tehdä ja saada levy julkaistuksi on matala, mutta mahdollisuudet saada levylle ja artistille huomiota, ovat täysin erilaiset.
”It was just so easy. We wrote songs and made records, and got into the music papers more or less every week. Even writing the songs themselves was basically easy…I never really even considered any partucular audience. I felt entirely connected to the time and place in which I was writing the songs…Like every other new band who find themselves taken up the press, we took the attention for granted, having no idea how precious it was and how impossible to recapture when lost.”
Siksi näinä sosiaalisen median, tähtitehtailun ja musiikkia koskevan datan valta-aikana Tracey Thornin tarina kertoo todellakin, en sano paremmasta ajasta, mutta varmasti erilaisesta.
Voidaan kai sanoa, viattomuuden ajasta.
”We don’t need any kind of big parade / just this once a little serenade / to calebrate this love we’re made / we don’t need, don’t need a big fanfare / this is just my heart laid bare / for anyone who will care” (Tracey Thorn: ”It’s All True”, 2007)
I care. Forever.
Oli selvää, että kirjan luettuani palasin Thornin uusimpaan levyyn ja kuuntelin sitä kuin uusin korvin.
Se alkoi kuulostaa elämäkerralta.
”I was taken in / I thought you were the star / Thank God I could sing / and that was just a start”
”Cos I didn’t want by babies / until I wanted babies / and when I wanted babies / nothing else would do but / babies”
”Oh but were I’d like to be / Is on a dancefloor with my friends all beside me / Someone singing and I realise it’s me”
Related Posts
-
Jazz: hyvin vakavan musiikin elävämpi ja kevyempi tulevaisuus?
-
Suosikkilevyjäni vuodelta 2018, osa 2
-
Kulosaaren Casinolta Berlin-klubille
Lauri Tähkä muuttaa kaupunkiin? Seuraava:
Festivaalikesän selvä listaykkönen: Suomi
