MENU

• 4.9.2018 • BlogiKommentoi

Festivaalikesän selvä listaykkönen: Suomi

Festivaalikesä 2018 on ohi. Se oli pitkä, kuuma ja menestyksekäs.

Runsaan vuoden aikana on kuitenkin nostettu esiin ainakin kaksi (populaarimusiikin) festivaaleihin liittyvää teemaa/ongelmaa:

Ensinnäkin, miksi samat suositut suomalaisartistit esiintyvät lähes kaikilla isoimmilla festivaaleilla?

Toiseksi, mikä on ollut naisartistien osuus eri festivaaleilla?

Molemmat aivan oikeutettuja kysymyksiä. Ainakin jälkimmäiseen teemaan tullaan tulevina vuosina kiinnittämään perustellusti huomiota. On todennäköistä, että ”katsotaan nyt” -asenteella ei ole enää käyttöä.

Kesän aikana kiinnostukseni heräsi kolmanteen teemaan: mistä maista suomalaisfestivaalien artistit tulevat? Suomesta kyllä, mutta mistä muualta?

Jos maailma on yhä globaalimpi ja eri maiden musiikkia, artisteja, virtauksia ja trendejä on ainakin periaatteessa mahdollisuus seurata ennenkuulumattomalla tavalla, niin heijastuuko tuo myös suurimpien festivaaliemme ohjelmistossa?

Teema ei ole sinänsä uusi, ainakaan Pohjoismaissa. Tai ainakaan Tanskassa. Pohjoismaiden suurimman festivaalin Roskilden periaatteisiin on aina kuulunut laaja-alaisuus myös suhteessa artistien kotimaahan.

Miten Suomessa 2018?

Laskin viiden suuren festivaalin, Provinssin, Ruisrockin, Pori Jazzin, Ilosaarirockin ja Flown kolmen suurimman lavan tämän kesän esiintyjät maittain kolmelta pääpäivältä (to-la tai pe-su). (Keskityin siis ”yleisfestivaaleihin” ja jätin pois suuretkin, mutta lähinnä vain yhteen genreen keskittyneet tapahtumat kuten Tuska tai Weekend.)

Kyse ei ole siis ko. festivaalien koko ohjelmiston profiilista, mutta kylläkin siitä, mihin keskitytään, mitä halutaan nostaa esiin ja millä painoarvolla.

Kyse on siis sekä markkinoista että kulttuurista. Kuten aina festivaaleilla.



Suomi

Niinkuin kuvioista nähdään, ko. viiden festivaalin kolmen päälavan artisteista suomalaisia oli yli puolet, 58%.

Provinssin, Ruisrockin ja Ilosaarirockin ”kotimaisuusaste” oli n. 70 %, Flown n. 50 ja Pori Jazzin n. 30.

Isoja lukuja. Luulen, että aika harva kansainvälisesti pieni musiikkimaa pystyy vastaaviin. Vaikka lukujen takaa löytyy Provinssin, Ruis- ja Ilosaarirockin kohdalla varman päälle pelaamista (”samat suositut artistit…”), niin siitäkin huolimatta kyse on oman musiikkikulttuurin vahvuudesta ja laajuudesta (ja myös ko. festivaalien profiilien laajentumisesta kotimaisen popin ja rapin suuntaan).

Festivaaleja ei tarvitse tunnetusti enää rakentaa vain ulkomaisten tähtien varaan (paitsi Weekend, joka ei tässä mukana).

Vertailun vuoksi: tämänvuotisen Roskilden kaikista esiintyjistä tanskalaisia oli 32%. Omien laskujeni mukaan kolmella päälavalla vastaavina päivinä (to-la) esiintyneistä artisteista tanskalaisia oli 18% (vastaava luku siis Suomessa yli kolminkertainen: 58).

USA & UK

Yhdysvaltain ja Britannian osuus esiintyjistä oli yhteensä n. 30 %, ensiksi mainitun 17% ja jälkimmäisen 14%. USA:n osuus oli (ymmärrettävästi) suurin Porissa (29%), pienin Ilosaaressa (4%). Sama toistui Britannian kohdalla.

Kotimaisten artistien nousu on luonnollisesti vaikuttanut anglo-amerikkalaisten artistien perinteisen hegemonia-aseman heikkenemiseen.

Toisaalta jos jätetään Suomi pois luvuista, tilanne muuttuu.

Ruotsi ja muu maailma

Suomalaisten, yhdysvaltalaisten ja brittiläisten yhteisosuus esiintyjistä kolmella päälavalla oli vajaat 90%. Muiden maiden osuus jäi siis melkein marginaaliseksi.

Yhteensä viiden festivaalin päälavoilla esiintyi 10 eri maan artisteja. (Roskilden koko artistikaartissa oli edustettuna 36 eri maata ja Pohjoismaiden osuus kaikista artisteista oli 42 %.)

Jos ajatellaan Ruotsin asemaa vahvana talentti- ja vientimaana, niin ainakaan v. 2018 se ei kovin paljoa näkynyt. Viiden suomalaisfestivaalin päälavoilla ruotsalaisartisteja oli kahdeksan (brittiläisiä esim. 29). Yksikään ruotsalaisartisteista ei tainnut olla ensivierailulla Suomessa (toki ruotsalaisten(kaan) artistien kannalta Suomi ei ole prioriteettimaa).

Saksalaisia artisteja esiintyi viidellä festivaalilla viisi (joista kolme isoja vanhoja nimiä), norjalaisia neljä, kanadalaisia kolme, ranskalaisia, italialaisia ja australialaisia yksi. (Esim. Porissa brittien osuus artisteista oli n. 30 %, muun Euroopan 8 %.)

Vain Flown kohdalla voidaan todeta, että jos kaikkien lavojen esiintyjät otetaan huomioon, niin maakirjo on nyt laskettua laajempi.

Maailmanmusiikkia vai maailman musiikkia?

Viimeistään tällä vuosituhannella on tullut selväksi, että uutta ja mielenkiintoista pop-, rock-, jazz- ja tanssimusiikkia ym. tehdään muuallakin kuin vain Pohjois-Amerikassa ja Britanniassa.

Totta myös, että ainakin suoratoiston nykyvaiheessa maailma on toisaalta myös kaventunut: samat, pääosin angloamerikkalaiset hitit soivat yhä useammassa maassa.

Toisaalta artisteille, jotka jäävät tuossa maailmassa marginaaliin, ja he muodostavat suuren  enemmistön, keikkailu on yhä tärkeämpi osa olemassaoloa ja identiteettiä. Silloin pienenkin lavan keikka maan rajojen ulkopuolella voi merkitä paljon.

Suomalaisartisteilla ja -yhtyeillä lienee tuosta paljonkin kokemusta.

Ymmärrän. Kyse ei ole vain tahdosta tai toiveista, vaan markkinoista, kohderyhmistä, suurten vallasta, media- ja mielipideherruudesta, maamme sijainnista jne., mutta musiikkikulttuurisesti asia ei ole vähäpätöinen.

Realiteetitkin voivat joskus olla vain ”realiteetteja”.

Teema oli esillä jo 1980-luvulla, silloin kun ns. maailmanmusiikki teki nousuaan länsimaihin. Potentiaalisesti meillä olisi nyt mahdollisuus toteuttaa asioita tavalla, jolloin maailmanmusiikki genrenä ei edustaisi enää yksinomaan ”sitä muuta maailmaa”.

Olemmehan me myös tässä suhteessa monikulttuurisuuden kannalla, eikö?

Artikkelikuvassa  Ruisrock ja Antti Tuisku. Kuva Saara Autere, visitturku.fi

Related Posts

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *