Tony Molina: Kill The Lights(Slumberland, julkaistu 26.7.)
Tony Molina on erikoistunut lyhyeen muotoon. Hänen biisinsä kestävät yleensä runsaan minuutin.
On helppo todeta, että Molinan rinnalla jopa Ramones-yhtye soitti pitkän kaavan mukaan.
”Kill The Lights” on Molinan kolmas albumi. Sen 10 kappaletta kestävät yhteensä 14 minuuttia 28 sekuntia. Niissä on yleensä kaksi perinteistä osaa eli säkeistö ja kertosäe, mutta perinteestä poiketen niitä ei toisteta.
Siksi albumin kansi on sekä hämmentävä että radikaali. Siinä poseeraa (kuva yllä) ainakin minulle tuntematon ’70-luvun (?) bändi, joka näyttää juuri siltä kun sen ohjelmiston ydin olisi muodostunut pitkistä biiseistä ja vielä pitemmistä sooloista.
Erikoisuuden tavoittelua? Ehkä paperilla, mutta ei käytännössä. Kun kesto on lyhyt, jokainen sekunti pakottaa kuuntelemaan, jokainen sävel saa lisää merkityksiä. Olettaen, että biisit ovat kiinnostavia ja koukuttavia ensi soinneista lähtien.
Tällä levyllä ne ovat.
Totta kai kuuntelu voi olla turhauttavaakin. Monesti mielessä vilahtaa, että tästähän olisi saanut hienon kolmeminuuttisen pop-biisin! Toisaalta lyhyt kesto saattaa pakottaa kuuntelemaan biisejä uudestaan ja uudestaan.
Näin olen tehnyt.
Rockhistoria (pop, folkpop, heleät kitarat) on tälläkin levyllä vahvasti läsnä biisien kirjoittajana, ”co-writerina”. Toisaalta Molina esittää biisinsä tavalla ja siinä muodossa, että ne voi tulkita yhtä hyvin rohkeana piittaamattomuutena kuin hellänä kunnianosoituksena.
Soinnistaan huolimatta levy ei kerro vain menneestä, vaan kysyy uusia, juuri nyt ajassa olevia kysymyksiä: mikä on biisien ideaali tai ”oikea” kesto? Mikä albumien? Voivatko minuutin biisit olla muutakin kuin välipaloja? Voiko 1,20 kestävä biisi olla yhtä ”täysipainoinen” kuin 3,20 kestävä? Miten biisin kesto vaikuttaa siihen, kuinka vakavasti sen otamme?
Jos totean, että Molinan levy on haastavuutensa lisäksi myös kaunis ja romanttinen, niin silloin ajattelen lähinnä meitä, joiden levyhyllyssä on oma lämmin paikkansa b-kirjaimella alkaville pop-yhtyeille (Byrds, Big Star, Beatles).
Ehkä teen poikkeuksen ja hankin tämän levyn myös vinyylinä.
Tirzah: Devotion (Domino, julkaistu 10.8.)
”Devotion” on 30-vuotiaan englantilaisen Tirzahin ensimmäinen albumi.
Hänet on aiempien singlejensä kautta yhdistetty soul- ja r&b -kenttään, mutta ensialbumi kurkottaa minusta pidemmälle, tuntemattomille kentille.
”Devotion” kuulostaa ennen kaikkea matkalta omaan minuuteen, omaan ääneen, oman sydämen ääniin. Miltä minä kuulostan silloin kun musiikista jätetään pois kaikki ”kuorrutus”, perinteiset instrumentaatiot, biisirakenteet ja kertosäkeet?
Esim. ”Guilty” alkaa särökitaralla niin kuin noin miljoona muutakin biisiä, mutta muuttuu nopeasti mietteliääksi, lähinnä kysymysmerkkejä ja erilaisia ääniefektejä sisältäväksi ihmissuhdelauluksi.
”When I left you outside, did I make you feel?/…/ What are you gonna do about it?”
Musiikki on pääosin katkonaista, pysähtelevää, ihmettelevää. Biisit ovat vähän kuin harjoitelmia.
Mutta toisaalta levyn musiikki on liian näkemyksellistä ollakseen vain kokeilevaa, liian melankolista ollakseen vain leikkisää. Ehkä myös liian toteavaa ollakseen ”oikeata” popmusiikkia, mutta toisaalta ei ehkä riittävän määrätietoista ollakseen ”vakavasti otettavaa” taiderockia.
Niin kuin Tirzah laulaa levyn lopetusraidalla ”Say When”:
”It’s not about who’s right or who’s wrong / It’s not about tryin’ to be clever / I come to you, I come to you with an open heart”
Tämän levyn kohdalla pitää kuitenkin taas paikkansa se vanha viisaus kuinka ne sanat luettuna eivät kerro paljoakaan siitä rikkaudesta, minkä ihmisääni niihin musiikkina voi parhaimmillaan tuottaa.
Olisi liian helppoa todeta levyn edustavan selkeää vastaiskua nykyiselle hittitehtailulle, mutta kieltämättä se toimii muistutuksena mahdollisuuksista, jotka helposti jäävät jalkoihin silloin kun korostetaan tehokkuutta, iskevyyttä ja ”jo hyväksi todettuja” hittielementtejä.
Vähemmän ei ole aina enemmän, mutta näinä aikoina tällainen riisuttu tapa tehdä musiikkia (Tirzah ei tässä suhteessa ole toki ainoa) voi toimia herättäjänä.
Miksi teemme niin kuin teemme? Olemmeko tehneet olennaisia asioita? Juoksemmeko muiden mukana silloinkin kuin pitäisi pysähtyä miettimään?
Vai oliko jollakin siellä selvä vastaus siihen, mistä huomisen musiikki tai huomisen hittibiisit ovat tehtyjä?
Related Posts
-
Kun kepeys ja vakavuus kohtaavat: Eetu
-
Country-katsaus, osa 2: The Highwomen
-
Lana Del Rey, American made
Festivaalikesän selvä listaykkönen: Suomi Seuraava:
Tierra Whack. Some-ajan uudistaja.
Jees, jännä juttu. Ajattelin, että jotain tommosta varmaan tehtäisiin: lyhyen kaavan mukaan ja hahmotelmaa. En ole vielä kuulllut, mutta saatan jopa tsekata.