MENU

• 26.4.2016 • Arvostelut, BlogiKommentoi1724

Biisiarvioissa Maija Vilkkumaa, Jukka Takalo ja Hanna Pakarinen

Maija Vilkkumaa: Kaivopuiston jää (julkaistu 30.3.)

Maija Vilkkumaa on löytänyt uuden sointinsa. ”Kaivopuiston jää” on niitä lauluja, jotka saavat ulkopuolisen ihastelemaan biisien teon (näennäistä) helppoutta. Sujuvaa, tasapainoista ja hillitysti svengaavaa.

Voi olla, että Vilkkumaa ei ole koskaan laulanut näin intiimisti ja hienovaraisesti. ”Kaivopuiston jää ei kannata minua” lauletaan kuin käveltäisiin kevyesti vetten päällä ja ”Sä et rakasta minua enää” lauletaan tavalla, jossa nuoruuden kiihko on muuntunut jo haikeudeksi ja ymmärrykseksi.

Rakkaus yhdistyy biisissä luontevasti toiseen isoon teemaan. ”Sinä vuonna joulu muistutti juhannusta /…/ niin kuin Kaivopuiston jää, et kanna enää minua / niin kuin ei napapiirin sää / en kiinnosta sinua” tai ”mä en tiedä miksi kaikki muuttuu / aina just silloin kun oon ruvennut tottumaan”. Ei kuulosta lauseelta, joka olisi juuri tullut valtionvarainministerimme suusta.

Biisin jännite syntyy klassisesta kepeän pinnan ja vakavan, tai vähintäänkin surullisen pohjavireen yhdistelmästä. Ja siitä että tämähän on ytimeltään kuin nopeatempoinen balladi, joka jotenkin kiteytyy silloin kun tempo hidastuu, biisi melkein pysähtyy ja Vilkkumaa laulaa nämä sanat:

Mä en luopuisi ikinä / mut aina ei kysytä”.

 

Jukka Takalo: Joilla on onni (albumilta ”Suomen kuningas”, julkaistu 15.4.)

Hienosti nimetyn Takalon uuden albumin on jo mainittu olevan paluuta alueelle, josta hänet parhaiten tunnetaan, suomirockiin. Levyn avausraita ”Joilla on onni” kuulostaa kuitenkin enemmän siltä kun 1970-luvun käännösiskelmien haavemaailma ja orkesterisovitukset yhdistyisivät 1980-luvun Pet Shop Boysien nostattavimpiin pop-biiseihin. (Takalon tavassa laulaa on lisäksi jotakin samaa kuin Neil Tennantin laulussa, syntyy tunne sekä mukanaolijasta että ulkopuolisesta tarkkailijasta.)

Auta mua pintaan / tähtiä kohti, onnea päin” lauletaan minä muodossa, mutta me-sana tätä laulua yhdistää. ”Me kaikista huolehdimme / me kannamme vastuumme / koska me olemme me / ja meillä on onni /…/ minä ja viimeinen, jokainen ihminen / meillä on yhteinen / sininen taivas”.

Sanat voivat tuntua ihan korrektin, mutta naivin suvaitsevaisuuspuheen jatkeelta musiikin muodossa, mutta kokonaisuus on enemmän. Lennokasta, hauskaa, monisävyistä. Vähän niin kuin ”Satumaan” haavemaailmaa vedettäisiin duurissa ja mukaan otettaisiin Pet Shop Boysien ”Go Westin” (”where the skyes are blue”) -ilosanoma.

Komeasti sovitettu (kuuntele vaikka lopun pitkä orkesteri-osuus) ja tuotettu biisi, jonka tarttuvuus on potentiaalisen hitin luokkaa.

 

Hanna Pakarinen: Penkki, puu ja puistotie (julkaistu 15.4.)

Idols- ja euroviisutähti laulaa Suuren Carolan klassikkoa. Tietävätköhän he mitä ovat tekemässä?

Suosittelen kuitenkin kuuntelua. Tämä tulkinta kun täyttää vahvasti ne kriteerit, joita hyvältä tulkinnalta on yleensä vaadittu.

Alkuperäinen, Séverinen ”Un banc, une arbre, une rue”, vuoden 1971 euroviisuvoittaja oli hengeltään nostalginen yhteislaulu-biisi ja Carolan suomenkielinen versio samalta vuodelta oli tuon nopeutettu versio, tulkinnaltaan kiihkeä ja sovitukseltaan (Aarno Raninen) melkeinpä hermostunut.

Niihin verrattuna Pakarisen versio on äärimmäisen riisuttu ja samalla melodia nousee esiin. Hannan tulkinta on edellä mainittuja paljon henkilökohtaisempi, haikeampi, vakavampi, rujompi. Sanoisinko, suomalaisempi.

Niin kuin näissä yhteyksissä on tapana kirjoittaa, tulkitsija on tehnyt versiostaan omanlaisensa.

Jos Pakarisen ensimmäinen Carola-versiointi ”Herrojen kanssa pellon laidalla” oli vielä vain korrekti, niin nyt tulkinta on rohkeampi ja vakuuttavampi. Artisti ei ole esittämässä tulkintaa vaan antaa äänen soida ja melodian viedä.

Siitä syntyy kaunis, täysipainoinen esitys.

 

 

 

 

Related Posts

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *