Rockista isyys on ollut kaukana. Perinteiseen rockin kapinaan isän rooli tai mukava kotonaolo perheen kanssa ovat istuneet huonosti. Ei sinänsä suuri ihme, rock kun sai alkunsa nuorisomusiikkina, aikuisten edustamaa maailmaa vastaan.
Siksi Ville Leinosen ”ISI” on jo levyn nimenä radikaali.
”Women represent everything the rebel is not (passivity, inhibition) and everything that threatens to shackle him (domesticity, social norms)…The rebel is always running away from home. He defines himself against domesticity and dreads being housetrained; home is precisely where adventures don’t happen.”
Nuo Simon Reynoldsin ja Joy Pressin ”The Sex Revolts”-kirjan (1995) lauseet tulivat mieleen kuunnellessani Leinosen uutta albumia ja varsinkin sen nimiraitaa ”ISI” (GAEA Records). Niin kuin (aviopari) Reynolds ja Press kirjassaan toteavat, yllä kuvatut piirteet ovat olennaisesti kuuluneet rockin kapinallisuuteen, Rolling Stonesista Doorsien, Led Zeppelinin, Stoogesin, Sex Pistolsin ja Guns N’Rosesin kautta Nirvanaan.
Rockin perinteisessä tarustossa nainen edustaa kotia ja turvallisuutta, mies maailmaa ja sen suuria seikkailuja. Eräs suomirockin suuri klassikko kiteyttää tuon eron näillä sanoilla:
”Vaikka sylisi on samettia /../ Maailman ääni liian voimakas on / olen levoton /../ elämä soi korvissa, tuoksuu tuulessa / olen tulessa /../ Sisko tahtoisin jäädä / mutta moottoritie on kuuma / kaupunkien valot mulle huutaa / tahtoisin selittää, mutta laiva odottaa”.
Ville Leinosen voi sanoa olevan hänen tuotantoaan tunteville yhdistävä lenkki Markku Aron ja avantgarden välillä. Leinonen ei ole mitenkään malliesimerkki rockin kapinallisuudesta, mutta ehkä tässä tarvitaankin hänen kaltaistaan iskelmän ihailijaa ja ennakkoluulutonta genrejen yhdistäjää käyttämään tuota noloa/hellyyttävää sanaa ISI.
Tuo nimibiisi ei ehkä ole albumin paras kappale, mutta tarinaltaan mielenkiintoisin.
”Aamulla soitan matkalla duuniin / päivisin kuskaan tenavaa / illalla veivaan lauteilla buugii / sukkula kulkee radallaan”. Noin kappale alkaa ja jatkuu myöhemmin ”päivisin kuskaan tavaraa / illalla veivaan taas muumii /sukkula kulkee radallaan”.
Rockunelman sijasta ollaan kiinni arjessa. Buugin pyörittäminen kavereiden kanssa ja muumin pyörittäminen omille lapsille ovat muusikon arjen vähemmän romanttisia rakennuspalikoita.
Rockareista on tullut osapäiväkeikkailijoita ja perheenisiä arkihuolineen. ”Kelaan, tarviin kymppitonnin /../ vippaa kymppi / nyt kenttä pätkii”. Kun iso keikka sitten joskus koittaa, niin silloinkin ”pakkaan spittari-spättäri-spaidat firman muovipussiin / kytken painot pohkeisiin, ettei pää ala nousta tähtiin”.
Jos tuosta karsitaan Leinosen ironia, niin ollaan kummasti musiikintekijöiden nykyarjen ytimessä. Musiikin tekemisestä saadut tulot ovat pääsääntöisesti pienentyneet/romahtaneet ja (rock)muusikon ammattimaisuudesta voi yhä harvempi enää unelmoida. Tulolähteitä on vähän ja hyviäkin rockareita aivan liikaa.
Unelmat ovat niitä, joita toteutetaan lasten nukkumaanmenon jälkeen, jos aikaa jää. ”Kun lapset on puettu täyteen avaruuspukuun / ja kun ne lopulta nukkuu / pappa-vainaan kiikareille zoomaan suoraan täysikuuhun”.
Sex, drugs, rock&roll? Ovatko vanhat unelmat ja aatteet unohtuneet? Jos vanhoista unelmista on tullut mahdottomuuksia, tai itsensä karikatyyreja, niin lienee parasta etsiä uusia. Niiden etsiminen ja löytäminen arjen keskeltä kuulostaa täysin kunniakkaalta.
”Parasta aikaa on nyt, eikä myöhemmin / parasta aikaa kun kasvamme kumpikin”, laulaa Ville albumin kappaleella ”Parasta aikaa”. ”Illalla minä valaisen taivaan”, laulaa liikuttavasti isin lapsi Elsa Leinonen nimikappaleen lopussa.
Ne tuovat myös mieleen Paul Simonin ”Father And Daughter”-kappaleen (2006) sanat: ”I’m gonna watch you shine / Gonna watch you grow /I believe a light that shines on you will shine on you forever /../And never leave ’til I leave you with a sweet dream in your head”.
Ihan riittäviä unelmia isille ja tyttärille.
Related Posts
Soundin ja suomalaisen rockin liitto Seuraava:
Yonan satumaa?
