MENU

• 2.4.2015 • Blogi1 kommentti1468

Soundin ja suomalaisen rockin liitto

Jokin aika sitten kirjoitin musiikkilehti Rumbasta, luettuani sen kannesta kanteen. Toisesta suomalaisesta musiikkilehdestä (ja saman yrityksen) Soundista ei ollut aikomustakaan kirjoittaa; ennen kuin näin  uusimman numeron kannen. Siinä lukee isolla APINA.

Apina on uusi suomalaisyhtye. En ollut kuullut siitä kuin nimen. Nimi ja genre pomppumetalli eivät herättäneet innostusta. Sitten muistin, että Soundilla on juhlavuosi menossa, ensimmäinen Soundi ilmestyi 40 vuotta sitten, tammikuussa 1975. Totta kai ikäpolveni edustajana olin lukenut tuon 1. numeron, todennäköisesti kannesta kanteen. (Kirjoitin Soundiin myös kolumnia, vuosina 1988-90).

Samalla muistin kanteen liittyvän some-keskustelun. Kysymys kuului, ovatko Apina ja edellisen Soundin kannessa komeileva/”komeileva” uusi rokkikukkobändi Santa Cruz hyviä ja edustavatko ne suomalaisen rockin tulevaisuutta?

En todellakaan tiedä vastausta. Ei kukaan tiedä. Paremminkin pitäisi kysyä, onko suomalaisella rockilla tulevaisuutta? Ja niihin nuo Soundin kansijutut ovat omalta osaltaan vastaus.

(Soundin pitkäikäisyyteen) ”tärkein syy on se, että suomalainen rocklehti tarvitsee suomalaisen rockin. Se on hyvin tärkeää, että me ollaan ihan tietoisesti nostettu kotimaisia bändejä ja ruvettu tekemään niistä isoja juttuja”.

Noin Soundin päätoimittajana 38 vuotta toiminut Timo Kanerva lehden haastelussa (1/2015).  Sen verran olen Soundia vuosien varrella lukenut, että tuota ei voi pitää vain juhlapuheena. Apinan, Santa Cruzin tai Jukka Nousiaisen (11/2014) nostaminen lehden kansijutuksi ei ole niinkään kannanotto kyseisten artistien tulevaisuudesta, vaan suomalaisen rockin jatkuvuuden puolesta. Ja Soundin perinteen jatkamisesta.

On täysin mahdollista, että tulevan kesän jälkeen Apina on noussut astetta isompaan liigaan, mutta on myös täysin mahdollista, että parin vuoden päästä yhtyettä ei muista enää juuri kukaan”, toteaa nykyinen päätoimittaja Mikko Meriläinen uusimman numeron pääkirjoituksessa. Apinan lisäksi uuden Soundin kannessa esiintyy vain suomalaisnimiä, Pertti Kurikan Nimipäivät, Von Hertzen Brothers, Läjä Äijälä, Tuomas Holopainen ja Egotrippi.

Kyse on suomalaisen musiikin esilletuomisesta, ja riskinotosta. Ei siitä, kuka ennustaa oikein, vaan toimituspolitiikasta ja sitä kautta kulttuurisesta kannanotosta. Kun levikit laskevat, niin varman päälle pelaaminen lisääntyy. Irtonumeroita myydään yhä isommilla nimillä ja suurimmilla lööpeillä. Kyse ei ole riskinotosta vaan paniikista. Siksi Soundi tältä osin kulkee vastavirtaan.

Otetaan vertailukohdaksi monessa mielessä hyvää journalismia tarjoava brittilehti Mojo (maan suurin musiikkilehti, kansainvälinen levikki n. 70 000, vähän verrattuna Soundin arvioituun levikkiin 15 000 – 20 000). Mojon lukijakunta on Soundia iäkkäämpää ja sen sisältö painottuu Soundia enemmän vanhaan rockiin. Mojo seuraa kuitenkin myös uutta musiikkia, joten vertailu Soundiin ei ole aivan kohtuutonta. Sen kannessa on vuodesta toiseen samat rockin klassisen kauden (mies)nimet Dylan, Beatles, Led  Zeppelin, The Who, David Bowie, U2 jne. Tämän lähes häkellyttävän muuttumattomuuden tekee erityisen tylsäksi se tosiseikka, että kaikkien em. ikonien ura perustui/perustuu jatkuvaan muutokseen ja uuden etsimiseen. Nyt he ovat kansikuvatähdiksi sementoituneina symbolisoimassa paremminkin uuden etsimisen päättymistä ja sitä että ennen oli kaikki paremmin.

Bisneksellä, kohderyhmäajattelulla tai lehden irtonumeromyynnillä voi olla omat lakinsa, mutta tuskin vain yhtä. Soundin esimerkki on osoitus molemminpuolisuudesta: lehden olemassaolo vaatii vahvaa kansallista musiikkia ja sen uudistumista voi edistää omilla toimilla. Eikä suomalaisittain katsomalla vain vierestä: tehkää nyt jotain.

Onko Soundin tulevaisuus printissä vai netissä tai mikä on Soundin tulevaisuus ”digitaalisen mediayhtiön segmenttiajattelussa”, sitä en tiedä enkä halua arvailla. Soundille ja jokaiselle lehdelle on kaiken järjen mukaan kuitenkin apua siitä, että niillä on näkemys kulttuurisesta paikastaan (eivätkä koe olevansa vain osa ”mainostajille tehokkaasta lukijakontaktiverkosta”) ja jos sen lukijat kokevat lehden tärkeäksi silloinkin kuin se ei kirjoita kunkin omasta suosikkiartistista.

Voisin toki valittaa, että Soundin journalismin taso vaihtelee liikaa, sen ulkoasu ja taitto eivät hivele silmiäni ja että sen painopiste on liikaa ”hyvien jätkien musassa”, mutta tuo ei muuta miksikään tätä: Soundilla on tehtävänsä. Luulisin sen kokoavan vähintäänkin kohtuullisella tasolla suomalaista rockkenttää yhteen. Juuri tuo on hämmentävää ja positiivista aikana, jolloin bisneksen aapiskirjat vannovat yhä selkeämmän kohderyhmäajattelun nimeen. Voi olla että hyvä ”tehokas” bisnes karsinoi, mutta hyvä kulttuuri yhdistää.

Soundille on vuosien varrella myös naureskeltu ja sen merkitystä vähätelty, varsinkin pääkaupunkilaisesta ”indie-näkökulmasta”.  Stadilaisena olen tuohon itsekin syyllistynyt. Soundi on edustanut ”tavallisuutta” ja ”tamperelaisuutta”, toimien samalla ikään kuin muun Suomen äänenä. Lehden linjana ei kuitenkaan ole ollut se kuuluisa maakunnallinen  ”siltarumpupolitiikka”, vaan se on ajanut, ilman lainausmerkkejä, koko maan etua.

Soundi on siis toiminut jo kunnioitettavan pitkään alueella, jonne virallisempien tai trendikkäämpien kulttuuritoimijoiden katseet eivät useinkaan yllä.

Taidanpa seuraavaksi ottaa riskin ja kuunnella Apinaa.

 

Related Posts

One Response to Soundin ja suomalaisen rockin liitto

  1. Archie sanoo:

    Soundissahan toimivat samat kaupallisuuden lait kuin muussakin bisneksessä. Jos panet mainoksen lehteen, mahdollisuutesi päästä lehden sivuille moninkertaistuvat.

    Soundi oli pitkään tamperelaisen rockin äänitorvi ja se vähät välittää, mitä Rovaniemellä tapahtuu eli mikään Maaseudun Tulevaisuus se ei ole.

    Soundi oli parhaimmillaan alussa, silloin kun kuvat olivat huonoja ja tekstit hyviä. Itse väsyin katselemaan rumia miehiä sormimerkkeineen ja kun ne tulivat painajaisuniinkin, lopetin tilauksen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *