”Jos olisin lintu ja sinä olisit tuuli / voisin levittää siivet / antaa kantaa”.
”Vielä koittaa päivä uus / on surukin suuri katoavuus / nousen ja laulujoutsenen alkaa lento uus”.
Yonan uuden ”Naivi”-albumin (Kaiho Republic) monet säkeet tuovat pakostakin mieleen Unto Monosen ”Satumaan”. Huolet, suru, haaveet, toivo, onni.
”Lennä laulu sinne missä siintää satumaa”. Laulun ja musiikin voimaa on harvoin kuvattu yhtä yksinkertaisesti ja kauniisti. Ei ihme että ”Satumaa” on kansallisaarteitamme.
Iskelmä on silta, kirjoitti kulttuurin tutkija Markku Koski aikoinaan. ”Minä toivon siltoja toistemme luo”, on Katri Helena laulanut. Iskelmään liittyy vahva yhteisyys silloinkin kun lauletaan ensimmäisessä persoonassa. ”Tuohan on kuin meidän laulumme” saattaa olla paras kiitos, jonka iskelmäartisti voi kuulijoiltaan saada.
Yona on alusta alkaen käyttänyt iskelmän elementtejä musiikissaan, mutta paremminkin hän on perinteinen ”omaehtoinen taiteilija” kuin ”yleisönsä tunteiden tulkki”. Yonan lauluista huokuu vahva tunne omien kokemusten läsnäolosta, laulujen yleispätevyys ei ole lähtökohta. Kyse ei ole arvottamisesta, vaan lähtökohtaerosta eri ihmisten, eri musiikkien, eri aikakausien välillä. 2000-luvun satumaa on subjektiivisempi kuin aiempien sukupolvien.
”Mä toivoisin, että mieluiten ihmiset vaan kuuntelisivat mun musiikkia ja oppisivat sitä kautta. Se on oikeasti paras tapa oppia tuntemaan mut”, toteaa Yona julkisuuskuvastaan tai -tarinastaan Soundin tuoreessa haastattelussa.
”Naivi” tuntuu Yonan sooloalbumeista yhtenäisimmältä ja näkemykseltään varmimmalta, koskien niin sävellyksiä, tulkintaa, soittoa, sovituksia kuin Didier Selinin tuotantoakin. Muusikkojen välille on syntynyt entistä kantavampi silta.
Tulkinnan voima, mutta myös vapautuneisuus ja ilmavuus ovat kasvaneet. Ja sävellysten selkeys. Kyse ei ole luopumisesta tai helpon tien etsimisestä, vaan paremminkin ankaruudesta, keskittymisestä olennaiseen. Tuon jälkeen ei ehkä olekaan enää kiire mihinkään ja se kuuluu musiikissa rauhallisuutena, kiireettömyytenä.
”Maailman kauneus / katoa ei hetken hiljaisuuteen / uudelleen täytyy löytää mun / jano elämään, tarkoitus” (”Anna mun nukkua”)
Iskelmän ja kansanmusiikin ilmaisut ovat olleet läsnä Yonan lauluissa alusta alkaen. Ensimmäinen soololevy ”Pilvet liikkuu, minä en” alkoi sanoilla ”Katson kauan kaivon pintaan / kuvajaises nään”. ” Myöhemmin samalla levyllä Yona lauloi ”Satumaan sä mulle suveen toit” ja ”Lintujen lähtevän pois etelään mä näin / tahtoisin myös täältä pois lentää”.
Sama kuvasto jatkuu myös ”Naivilla”.
”Lennät kultakaupunkiin päin / korkeemmat tuulet vie vie mukanaan” (”Kappeli”)
”Saanhan olla sun / tän matkan pian unohdetun / vaikkei mitään jäljelle jää / kauneuttas saan hengittää” (”Matka”)
”Pitkospuilla heinä nousi / kaupunki vajosi sen taa / aika kauemmaksi sousi / antoi kahden olla vaan” (”Kappeli”)
Yonan tapa yhdistää teatteri- ja laulelmaperinteen dramaattisuus lapsenomaiseen leikkiin ja ihmettelyyn on ainutlaatuista tässä maassa. Ilmaisutavassa on riskinsä, mutta siksi on samalla jo paljon saavutettu. Laulajan leikki jatkuu myös puhelaulussa, joka on maan kauneinta. ”Indigoi” voi olla Yonan soolotuotannon hauskin ja itseironisin laulu. ”Ei kai siin ollu oikeesti mitään pahaa / ku ei tarvittu rahaa, downshiftattiin luomu-taivaas /../ niin, ei tullu Nibiruu – orgoniittivallankumoust / ei tainnut äitimaa kuulla meidän rukoust”.
Yhtenäisyydestään huolimatta tyylikirjo on laaja. ”Anna mun nukkua” on kuin moderni kaunis kansanlaulu ja ”Kappeli” kuulostaa Badding -henkiseltä amerikkalais-suomalaiselta ”juuri-iskelmältä”. (Tuskin on sattumaa että kappale alkaa samoilla sointukuluilla kuin vanha klassikko ”Crying In The Chapel”.)
Lisäkuuntelujen myötä soiton kauniita yksityiskohtia nousee esiin. Aloituskappale ”Matkan” lopun hiljainen svengi, ”Kappelin” urkusointi, ”Anna mun nukkua”-kappaleen bassosoolo, ”Matkan”, ”Tule minun luokseni rakas” ja Aamu ei enää vihaa meitä” -kappaleiden jousisovitukset ja viimeksi mainitun hidas, viipyilevä groove.
”Kun täällä kukaan ei nää / ei nää eikä kuule / jos päästä vois pois / jos lentää vois”. Tuo ”Linnun” kertosäe on sanomaltaan selkeä ja synkkä, mutta kummaa kauneutta sekin saa tulkinnastaan ja lopun korkealle kurkottavasta ja sinne yltävästä kitarasoolosta. Vaikuttavaa.
Tuohon olisi voinut levyn dramaattisesti päättää, mutta se loppuukin ”Aamu ei enää vihaa meitä”-kappaleen epävarmuuteen. ”Kulmapöytä ja viski jäillä / olen hetkessä turvassa näillä /../ne ei löydä tänne reittii / ne ei löydä tänne meitä varkaat”.
Satumaa? Korkeintaan väliaikainen.
Albumin ajoitus on osuva, sattumalta. Vaalien jälkeen isona teemana on ollut Suomen todellinen tai kuviteltu kahtiajako maaseutuun ja kaupunkiin, vanhaan ja uuteen. Yonan musiikista tuo jako on kaukana, hänen satumaansa rikkaus kun syntyy juuri noiden kulttuurien yhdistämisestä.
Albumin nimi ”Naivi” on minulle arvoitus, joten tulkitsen sen mieleiselläni tavalla. Mieluummin naiivi kuin kyyninen. Aina.
