Maailmalla musiikkivuosi 1967 on julistettu suureksi hippivuodeksi. Suomessa vuosi 1967 oli uuden jazz & pop -sukupolven esiinmarssivuosi.
Tuona vuonna Pori Jazz järjestettiin toistamiseen ja ensi kertaa kolmipäiväisenä. Jazzlehti Rytmin suuri rytminvaihdos tapahtui samana vuonna. Hieman mutkia suoristaen voidaan ajatella, että v. 1967 oli keskeinen vuosi siinä kehityksessä, joka on johtanut suomalaisen jazzin nykyiseen kukoistukseen. Tuon mittareina voidaan kai surutta käyttää laatua, määrää, innostusta, koulutusta, levyjä, keikkoja, konsertteja. Vain toimeentulo ja julkinen tuki ovat ikuisuushuolia ja –projekteja. Siitä kertoo myös Rytmi-lehden ko. vuosikerta.
Tuohon aikaan sijoittuu myös kahden suomalaisen jazzin merkkialbumin ilmestyminen: Christian Scwindt Quintetin ”For Friends and Relatives”(1966) ja Esa Pethmanin ”The Modern Sound Of Finland –The Music of Esa Pethman” (1966). Molemmat arvioi kitaristi Juhani Vilkki Rytmin numerossa 1/67:
”For Friends and Relatives” ja ”The Modern Sound of Finland” ovat mielestäni merkittävimmät teokset mitä suomalaisessa jazzissa on tähän mennessä tehty…Luultavasti Scwindtin ja Pethmanin levyt muodostavat 60-luvun jazzissamme parhaan mahdollisen tiivistelmän… Levytysmahdollisuus on meidän oloissamme tunnustus, joka saa muusikot suhtautumaan tehtäväänsä erityisen vakavasti”.
1967 oli myös vuosi, jolloin rock (pääosin vielä nimellä pop) rantautui Suomeen, taiteena. Tuon ajattelun ensimmäisiä foorumeja oli Rytmi. Tässä väkevää todistusta Rytmin numerosta 2/1967:
”Jim Hendrixistä ei voi sanoa muuta kuin että hän on valtaisa. Hänen tapansa kouria, runkata ja yhtyä kitaraansa on ainutlaatuista popmusiikissa…Hendrixin tapa käyttää feed-back sointeja, pidennettyjä ääniä, erilaista vahvistinhuminaa ja kaikuefektejä ja hänen tapansa yhdistää nämä niin elävään blueskitaran soittoon, että kuuntelija luulee hänen olevan vanha ukko pimeimmästä Missisippistä eikä nuorukainen Seattlesta…Lavaesiintyminen muodosti tärkeän osan musiikista…Liikunnalla oli selvä yhteys bluestunnelmaan, nämä liikkeet yhdistettynä yhtyeen kuvikkaaseen ja kiehtovaan vaatetukseen tekivät showsta erään vahvimmista musikaalisen teatterin muodoista mitä olen nähnyt”.
Kuka oli tämä visionääri, joka näki tarkasti Hendrixin lavaesiintymisenkin muuna kuin showtyyppisenä lisäelementtinä? Arvioija oli Henrik Otto Donner. (Donner oli edellisenä vuonna perustanut Christian Scwindtin ja Rytmi-lehden uuden päätoimittajan Atte Blomin kanssa Love Recordsin. Levymerkki mainosti mm. Blues Section yhtyeen ensi-LP:tä Rytmiin sopivalla mainoslauseella ”Piilojazzia poplistoilla”.)
Rytmillä oli enemmän kuin vain oma linja: sillä oli ideologia. Siihen kuului kaiken modernin musiikin esilletuominen, raja-aitojen rikkominen, rockin ja popin esteettislähtöinen puolustaminen, jazzkulttuurin edistäminen ja klassisen musiikin ylivallan kritiikki. Muutoksen takana oli juuri perustettu Suomen jazzliitto, joka otti Rytmin julkaisemisen harteilleen Scandia Musicin (Paavo Einiö, Erkki Pälli) lopetettua monivuotisen julkaisuvastuunsa. Vetäjäksi tuli Atte Blom. Hänen takanaan oli toimituskunta, johon pääosin kuului uuden jazzsukupolven edustajia.
Tämä Rytmin pääkirjoitus (3/67) käy hyvänä esimerkkinä lehden ideologiasta ja alkaneesta hegemoniataistelusta:
”Sibelius-Akatemian rehtori, professori Taneli Kuusisto on muistanut lehteämme avajaispuheessaan. Hän halusi viitata siihen ”petolliseen tapaan, jolla musiikkiasioita saatetaan nykyisin julkisuudessa käsitellä. Tietyn aatteellisen innostuksen vallassa ja hyvässä uskossa pyritään kaatamaan aita arvokkaan ja arvottoman taiteen väliltä ja panemaan estetiikka ja etiikka taiteessa viralta”. (HS 5.9.67)
Me jazzin ystävät olemme joutuneet huomaamaan missä tuo raja professori Kuusiston mielestä kulkee. Se kulkee niin, että Sibelius-Akatemian vuosittaisesta 120 miljoonan vmk:n valtionavausta ei riitä penniäkään jazzin tai yleensä muun musiikin opetukseen. Tämä kun hidastaisi sen arvokkaan musiikin kehitystä. Ja tätä rajaa Rytmi pyrkii edelleenkin kaatamaan. Me tarvitsemme uutta ja parempaa estetiikkaa.”
Jotakin alkoi tuona vuonna kuitenkin tapahtua. Vuoden 67 Rytmin 1. numerossa Pekka Gronow kirjoitti kriittisesti, että esim. Valtion säveltaidelautakunnassa ei ole kuin klassisen musiikin edustajia. Vuoden viimeisessä numerosta löytyy kuitenkin jo otsikko ”Myyrämme Säveltaidelautakuntaan”, jonka alla kerrotaan ”ko. lautakunnan yhdentoista jäsenen joukossa on myös Suomen Jazzliiton edustaja, Rytmin toimitussihteeri Pekka Gronow.” Historian valossa kyse saattoi olla pienestä askeleesta yhdelle miehelle, mutta isosta askeleesta suomaiselle jazzkulttuurille.
Jotakin alkoi tapahtua myös Porissa. Näin keskustelivat Rytmin kriitikot 2. Pori Jazzin jälkeen:
”Fiilis oli aika kiva. Ja sää. Ja Kokemäenjoki haisi…Liikenneyhteydet saarelle olivat törkeän huonot….Olisi tosiaan päästävä siitä, että konserteissa on mahdollisimman paljon esiintyjiä…Oliko kukaan kaikissa tilaisuuksissa? Eihän se olisi ollut mahdollistakaan, kun niitä oli jopa päällekkäin…Ja sitten sunnuntain päiväkonserttia ei saisi järjestää niin improvisoiden kuin tänä vuonna. Nythän tulos oli, että koko Kirjurinluodolla ei ollut yhtään basistia ja konsertti kuivui siihen…Muuten organisaatio oli oikein hyvä…Yöjameissa ravintolat kuitenkin osoittivat täydellisen kykenemättömyytensä…Ehkä tärkeintä oli kuitenkin (Otto Donner Treatmentin) musiikkipoliittinen panos. Se herätti keskustelua. Luuletteko että se saa popyleisön kiinnostumaan jazzista? Ainakin se saa ne ajattelemaan, se osoitti miten lähellä nämä kaksi alkavat olla toisiaan”. (3/67)
Rytmistä tuli ainakin vähäksi aikaa uuden, pienen jazz-pop-rock-nykymusiikki edelläkävijäeliitin lehti. Osoituksena vaikka vuoden ensinumerossa alkanut kaksiosainen, Blomin ja Donnerin keskusteluun perustuva Burt Bacharach –artikkeli ”Taustalla B.B.” Samaa todistivat juttuotsikot ”Jäähyväiset esteettiselle musiikille” (Kaj Chydenius, 1/67), ”Modernistien terveet saastat” (Donner, 1/67), ”Palestiina, pop & tulevaisuus” (Kari Rydman, 2/67), ”Sitoutunutta sakraalisoittoa” (Juhani Vilkki, 2/67), ”Rytmi on taidenautinnon perusta”, Blom, 3/67), ”Musiikkipolitiikan poliisit” (Lauri Luotonen, 4/67), ”Nalle Puh Darmstadtissa” (Ilpo Saunio, 5-6/67), ”Luonnoksia dialektiseksi jazziksi” (Pekka Kejonen, 5-6/67).
Rytmin levikki oli tuolloin kaiketi tuhannen luokkaa. Noilla otsikoilla tuskin pyrittiin tai päästiin levikin nousuun.
Oli Rytmissä myös huumoria. V. 67 perustetun, lyhytikäiseksi jääneen Down Beat-jazzklubin perustajan Pekka Helinin haastattelu alkaa näin: ”Herra Helin, oletteko monimiljonääri? En toki, hah hah haa…Oletteko kenties hullu? No en.”
Talous oli lehden jatkuva huolenaihe. Siihenkin suhtauduttiin oivaltavan suorasukaisesti. ”Jos joku haluaa saada säännöllisesti ilmestyvän, paksun, monivärikuvilla varustetun ajanvietelukemiston, suosittelemme lämpimästi Suosikkia…Mutta jos haluatte kotimaisen jazzlehden, muuta ei ole kuin Rytmi kaikkine vikoineen. Siis kaikesta huolimatta: Tilatkaa Rytmi v. 1968.” (Olin Rytmin tilaaja vuosina 1963-67. Sana ei siis mennyt perille. Toki jazzlehti Down Beat-lehden tilaukseni loppui samana vuonna ja siirryin amerikkalaisen Jazz & Pop -nimisen lehden tilaajaksi. Sekin oli ollut aiemmin pelkkä jazz-lehti.)
Vuoden ’67 Rytmin yhdistetty jazz & pop-vuosi sai loogisen päätöksensä sen viimeisessä numerossa 5/6. Sen kannessa kahden markan hinnan alla luki ”SIS.LSD”. Tuntui minustakin silloin kovalta vedolta. Nyt toki tiedämme, että jazzin stimulanttihistorian rinnalla tuo oli mitä oli, hippien pyhäkoulukamaa.
(Jimi Hendrix-piirros: Timo Aarniala)
