”Musaa, jossa on hyvä meininki ja josta jää hyvä fiilis”.
”Musiikki, joka herättää mukavia muistoja”.
”Pidän sellaisesta mukavasta, pehmeästä musiikista. Varsinkin viikonloppuisin”.
Nuo lauseet eivät kuulosta korviini musiikin kriittisen arvioinnin vakioilmauksilta.
Musiikin aivan tavallisissa arkipäivän arvioissa nuo ovat sen sijaan tuhanteen ja taas tuhanteen kertaan kuultuja. Ja täysin järkeen käypiä.
Musiikki voi todella olla vain mukavaa. Ja totta kai arjessa myös kaiken pysäyttävää.
Musiikin merkitys arjessa ja sen merkitysten vaihtelu eri käyttötarkoitusten ja tilanteiden mukaan on kuitenkin vain sivujuonne ”vakavasti otettavissa” musiikkipohdinnoissa ja -kirjoituksissa (Käsittääkseni myös musiikin kulttuuritutkimuksissa. Ehkä siksi SuomiLOVE -tv-sarja on tuntunut vahvalta kulttuuriselta aluevaltaukselta.)
Tuohon on toki loogiset syynsä. Musiikin vakavaan arviointiin on nimenomaan kuulunut irrottautuminen arjesta, koska sitä arvioidaan todennäköisimmin a) omavalintaisesti b) häiriöttömässä kotikuuntelu-tilassa, c) albumina/albumikokonaisuutena.
Ongelmana on vain, että nykyisessä musiikkitodellisuudessa kaikki nuo kohdat alkavat olla poikkeuksia, koska sitä leimaa yhä todennäköisimmin a) musiikin jakaminen muiden kanssa, b) jatkuvat musiikilliset ”häiriötilat”, c) kuuntelutilanteiden vaihtuvuus, d) biisikeskeisyys ja e) nopea kierto.
Ei ihan pikku juttu, jos ajattelemme, ja aivan perustellusti, että tämän vuosituhannen suurin musiikillinen muutos on tapahtunut, ei niinkään itse musiikissa vaan sen käyttö- ja jakelutavoissa. (Aiheesta olen kirjottanut lisää täällä.)
Kritiikin tehtävänä on perinteisesti ollut välimatkan ottaminen sekä yleisöön että artistien ”pelkkään” fanittamiseen. Kritiikki ja musiikkijournalismi ovat olleet välittäjän/”portinvartijan” asemassa suhteessa sekä kuuntelijoihin että artisteihin ja levy-yhtiöihin.
Mutta niin kuin muuallakin arkielämässä, väliportaan merkitys vähenee koko ajan.
Rockin (laajasti määriteltynä) kohdalla poikkeuksena ovat toki keikat ja festivaalit, joissa arvioija kohtaa artistin lisäksi myös yleisön, mutta niin kuin musiikkitutkija Susanna Välimäki on huomauttanut, esim. iskelmämusiikkia arvioidaan vasta sitten kun se tuodaan konserttisaleihin eikä silloin kun se on enemmän osa ihmisten arkipäivää esim. tanssipaikoilla.
Rockilla on toki ollut merkittävä rooli musiikin yhteisöllisyyden kehittämisessä (Grateful Dead pioneerina), mutta rockin arvioinnin perusvirta on tuosta huolimatta kulkenut perinteisissä korkeakulttuurisissa merkeissä: musiikki ”esineellistyy” ja erkanee helposti yleisöstään ja sosiaalisista yhteyksistään (paitsi silloin kun musiikki on osa jotakin ala/vaihtoehtokulttuuria ja siten ”arvokkaampaa”).
Kritiikki somen ja hypetyksen aikana?
Tarkoitan että musiikin esteettinen arviointi tuntuu eroavan yhä enemmän musiikin arkipäivän käytöstä. Jos artistin ja yleisön välimatka on some-aikana kiistatta kaventunut, niin musiikkiarvioinnin välimatka tuntuu paremminkin kasvaneen molempiin suuntiin, sekä artistin tapaan tehdä ja julkaista musiikkia että yleisön muuttuneeseen kokemusmaailmaan.
Musiikkikritiikki ja -arviointi on historiallisesti niin syvällä ainutkertaisuuden, haastavuuden, rajojen rikkomisen, jatkuvan uudistumisen ja ”elämää suurempien kokemusten” etsinnässä, että se mikä kuulostaa arkipäiväiseltä, tavanomaiselta, toistettavalta, helpolta tai kevyeltä on auttamatta saman tien altavastaajan asemassa. (Tai ainakin niin, että viimeksi mainitun pitää olla oikeanlaista kepeyttä tai siihen pitää suhtautua oikealla tavalla (yleensä ironisesti.))
Käsitys hyvästä ja arvokkaasta musiikista lienee jo muutama sata vuotta lähtenyt pääsääntöisesti siitä, että se on universaalia, ajasta, paikasta ja mielentilastakin riippumatonta kun taas huono tai vähempiarvoinen musiikki on yleensä sekä kertakäyttöistä että aikaan, paikkaan ja ”fiilikseen” sidottua.
En todellakaan tarkoita, etteikö perinteinen kriittisyys olisi edelleen tärkeää, ehkä entistä tärkeämpää näinä hypetyksen aikoina. Jos se kuitenkin hävittää yhteytensä yhtään laajempiin musiikin kokemustapoihin, niin tuloksena voi olla huonoimmassa tapauksessa oikeassa olevien keskustelua siitä kuinka ennen oli paremmin, silloin kun musiikin löytäminen oli nykyistä vaikeampaa, toistaminen vaativampaa ja itse musiikki haastavampaa.
Musiikin tekemisen, jakamisen, käytön ja arvottamisen hierarkiat on laitettu uusiksi. Tämä ei todellakaan ole aivan pikku juttu.
Popeda on paras?
Nämä muutokset ja eroavuudet tulivat mieleen kuunnellessani muutamia tämän vuoden kesä- ja bailubiisejä. Nehän ovat yleensä tyyppiesimerkkejä helposta, kevyestä tai turhanpäiväisestä musiikista.
Sima-yhtyeen(!?) kevään ja alkukesän hittibiisi ”P.O.P. (Popeda on paras)” (kultalevyraja juuri ylittymässä) on perinteinen populistinen ralli, joka ei jätä sanomaansa epäselväksi. Populisminsa ohella biisi edustaa kuitenkin oudon realistista näkemystä siitä, miten musiikin arvo muuttuu käyttötilanteen ja -tarkoituksen mukaan.
”Sä puhelet mulle filosofiaa /…/ ja kerrot mulle juttuja oikeesta musasta/…/Fiilistä kesämökin rannassa / ja kun jengi on hyvässä nousussa / ei silloin paljon kiinnosta / mikä nyt on uutta ja coolia”….
Huonossa musiikissa sanotaan olevan usein tuon kaltaista tilaustyön makua, musiikki on liian tarkoitushakuista, se on turhan paljon tyrkyllä menettäen siten ”aitoutensa”.
HesaÄijän uusi biisi ”Terassilta lentoon” on vieläkin kiistattomampi esimerkki tilaustyöstä.
”Yy kaa koo, kiva etukeno joo / seitinohuen rentoo, lähdetään terassilta lentoon /…/ jos mul oli rajoi, niistä join yli”.
Tämän tyyppisille biiseille on vuosien saatossa annettu monia nimiä ja leimoja, joista kertakäyttöpop on ehkä halventavin, mutta tavallaan ehkä myös kuvaavin. Biisit toimivat silloin kun niiden on tarkoituskin ja sitten ne unohtuvat. Tuskin tämän kaltaiset biisit ovat ”kohderyhmänkään” mielestä suuria, ikuisia mestariteoksia.
Tällä kevyen sarjan popilla on kuitenkin oma jatkumonsa ja suoratoistoajan suomalainen pop ja rap ovat tuoneet sitä vahvasti takaisin. Tuskin on sattumaa, että jo nimensä mukaisesti tuohon traditioon kuuluvan Teflon Brothersien uusimmalla hitillä on vierailevana tähtenä Ressu Redford.
Biisin nimi on ”Hubba Bubba” ja sen ydinsanoma on: ”Se kaikki oli vaan kuplaa ja mä tiesin, että se poksahtaa”.
Ehkä Ressun lisäksi 90-luvun alun Raptorikin alkaa jo kummasti kuulostaa vakavasti otettavalta genre-pioneerilta.
Haastavaa ”deep poppia”?
Hyvän musiikin sanotaan siis, huonon musiikin kyytipoikaluonteen vastakohtana, haastavan kuulijansa.
Hienoa. Luulenpa kuitenkin, että aika harva meistä haluaa kuunnella haastavaa musiikkia aamusta iltaan. Senkin kuuntelun luulisi olevan tilannekohtaista. Veikkaan että me kaikki tarvitsemme, emme ehkä huonoa musiikkia (paitsi siitä erottautuaksemme), mutta sellaista ”helpommin sulatettavaa”.
Siinä vaiheessa kun ”tavisten” musamaailma tuntuu meistä vieraalta, rasittavalta tai hävettävältä, niin mitä meistä asiantuntijoista pitäisi ajatella silloin kun me muista erottautuaksemme keksimme sellaisia liikuttavia käsitteitä kuin ”deep pop” (sen tavanomaisen, ”pinnallisen” popin vaihtoehdoksi)?
Tai oletko kuullut sellaisista Spotifyn musiikkigenreistä kuin ”nerdcore” tai ”drone folk”?
Toivottavasti et.
Ikävimmillään musiikin määrittely huonoksi tapahtuu, ei edes suoraan musiikista vaan siitä pitävän ”väärän yleisön” kautta (”Jakkupukuväen musaa”, ”Iskelmäyleisö varmaan tykkää tästä”).
Toki aika ajaa parhaiten kepeänkin musiikin etua. Mitä enemmän etäisyyttä siihen saamme, sitä enemmän nuo biisit alkavat kuulostaa ”oikeastaan ihan hyviltä”. Ajan kuluminen toimii yllättävän hyvänä huononkin musiikkiin parannuskeinona.
Huono musiikki, etuoikeutemme?
Musiikin määritteleminen huonoksi tai vähäpätöiseksi on viime kädessä ollut meidän (mies)asiantuntijoiden enemmän tai vähemmän kyseenalainen historiallinen etuoikeus. Ne tavalliset musiikin kuluttajat kun saattavat (tutkimustenkin mukaan) ilmaista asiansa vähemmän hyljeksivästi: ”Tästä musiikista en välitä /erityisemmin pidä” tai ”tämä ei kyllä ole minun musiikkiani”.
Valta hyvän ja huonon musiikin määrittely on ollut vahvasti sidoksissa siihen, mistä sosiologit käyttävät ”kulttuurisen pääoman” käsitettä.
Ja sitähän meillä on. Kulttuurista valtaa.
Tai ainakin oli.
Et kai nyt sentään väitä, että hyvän ja huonon musiikin eroa ei ole olemassa??
En, mutta pelkään vain, että tuo ero ei ole itse musiikissa.
