Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS?: Jazzbelle 1984/1988 (julkaistu 19.1.)
Have You Ever Seen The Jane Fonda Aerobic VHS? (tästedes Jane Fonda) tekee musiikkia, jota ei ole ajettu marginaaliin vaan se on syntynyt sinne. Nimestään lähtien.
Vai kuvitteleeko kukaan, että Ruisrockin päälavalle pyrkivä bändi lähtisi nykypäivänä rakentamaan musiikkiaan näin hämäräperäisistä aineksista: garage-punk-särö-räminä-rock’n’roll-soul -yhdistelmää englannin kieltä käyttäen ja vielä siten, että sanoista ei tahdo saada selvää edes kertosäkeissä?
Bändin asema ei johdu sivistymättömästä yleisöstä vaan muusikkojen itse tekemistä valinnoista. (Viime vuoden tunnetuin marginaalista nousija Litku Klemetti on Jane Fondan rinnalla jo melkein keskitietä.)
Yhtyeen nimi on minusta oikeasti hauska. Tämän yhtyeen toisen albumin nimestä on sen sijaan paha sanoa mitään: ”Jazzbelle 1984/1988”.
Jazzia tämä ei ole. Albumi laajentaa kuitenkin hienosti yhtyeen itselleen asettamiaan rajoja. Ja niin paljon ja niin tehokkaasti, että joudun ehkä vielä katumaan alkusanojani.
Ensilevyyn verrattuna soittimia on lisätty, trumpetti, viulu, kitara, urkuharmooni. Yhtye pauhaa entistä hienommin.
Seitsenminuuttinen ”Sheep” alkaa jo olla genren ja bändin mittareilla ”Bohemian Rhapsody”-osastoa. Kaksiminuuttinen ”Hanky Panky” taasen lähentelee garage-punk-hengessään pientä vimmaista mestariteosta.
Jane Fonda on kehitellyt/kehittänyt sointiaan ja ilmaisuaan, mutta se ei ole suinkaan merkinnyt aikuistumista. Meno on edelleen erinomaisen lapsellista. Yhtye muistaa edelleen, mikä riemu odottaa hypättäessä kuralätäkköön vanhempien selän takana.
Jane Fondan estetiikassa sanat tulevat jos ovat tullakseen. Ne palvelevat kokonaisajatusta, eivät tarinankerronnan perinnettä. Niihin pääsee ehkä helpoiten sisään jos vain ymmärtää, että ”(do the) Shämaläin” (bändin ”hitti”) on sitä samaa ”Awopbopaloopobop Alopbamboom”-kieltä, jota Little Richard käytti jo 60 vuotta aiemmin.
Uudella levyllä basisti Susannan laulu on miksattu osaksi äänivallia ja sanoja voi vain arvailla. ”Mammy and Daddy”?, ”I swear, I’m never going back”?, ”We are family”? ”Hey buddy, what’s the hurry”?, ”I can taste her around you?” ja niin edelleen. Ehkä.
(Ostamani cd:n kannessa sanat ovat painettuina. Ehkä. Pienintä näkemääni kansitekstiä ikinä. Vahinko? Vitsi? Estetiikkaa?)
Melkein kaikissa biiseissä hoilataan kuorossa ”la-la-la-laa” tai na-na-na-naa” ja esim. ”Corazone”-biisin loppupuolella kuullaan melkein springsteenmäisen kiihkeä yhteislaulatus.
Ei ihme, että levyn kannen mukaan bändikuoroon kuului kahdeksan jäsentä. Levyn päättävä ”Period” kuulostaa myös siltä kuin isompikin torvisoittokunta olisi otettu mukaan autotallibändin keikalle.
Ehkä tämä ei ole sittenkään mahdotonta: Jane Fonda isolla lavalla, isoilla kamoilla ”ison” orkesterin kanssa. ”Garage-yhtye Kouvolasta villitsi yleisönsä, joka vaati huutaen: ”Do The Shämäläin! Do The Hanky Panky”!”
Yhtyeen toissavuotisen pienessä tilassa heitetyn Flow-festivaalikeikan jälkeen minulla oli kotiin vietäväksi yhtyeen rumpalin lopuksi yleisölle heittämä ja eteeni osunut rumpupalikka.
Jos bändiä kutsuvat myös isommat lavat, olen valmiina kädet ojossa.
Nyt kaikki yhdessä: Hanky Panky!
Bändikuva: Eetu Koskelainen
Related Posts
Suosikkilevyjäni vuodelta 2017, osa 2 Seuraava:
Albumiarviossa Mary Gauthier