MENU

• 18.1.2018 • Arvostelut, Blogi • Kommentoi

Suosikkilevyjäni vuodelta 2017, osa 2

Blogin 1. osan johdannolla löydät täältä. 

Säkert!: Däggdjur (albumi)

Ruotsalaisyhtye, jonka kolmas albumi kymmenen vuoden sisään koostuu osin kuin harjoitelmista, osin kuin hiotuista timanteista. Yhtyeen päälaulusolisti (aiemmin ainoa solisti) Annika Norlin (kuvassa  yllä) laulaa tavalla, joka saa ruotsin kuulostamaan maailman kauneimmalta kieleltä.

Äärimmäisen lämminhenkinen albumi, joka on samalla kuin ankara puolustuspuhe kiireettömyydelle, musiikin tuomalle lohdulle ja ihmisten väliselle läheisyydelle. ”Altting flyter” ja ”Snooza”-kappaleiden sanoin:

”Om nu plockar fram violen / om du tar ut pianot / om du lägger en stämma / faller alla poser bort från dig”

”Snooza med mig, snooza med mig /Säg ingenting, gör igenting / var bara / det behöver inte nåt speciellt / det är ändå altt”.

 JVG: älä jätä roikkuu (biisi)

JVG:n riimien rentous (”se oli siin make it rain ku tää laiffi pojan vei / lisää femmoi, lisää emmoi” /…/ pientä viivettä, ei mitään kiirettä) ja ennen kaikkea kertosäkeen melodisuus ovat taasen sitä luokkaa ettei voi kun nyökytellä ja ihastella mukana. Suomalaisen popin ja rapin täydellisiä yhdistelmiä kuten viimevuotinen samojen tekijöiden (JVG & Teemu Brunila) ”Hehkuu”.

Litku Klemetti: Juna Kainuuseen (albumi)

En löydä yhtäkään syytä olla eri mieltä siitä, etteikö ”Juna Kainuuseen” olisi vuoden albumeja.

”Litku Klemetti palautti sivistyksen rock’n’rolliin” lukee Rumba-lehden uusimman numeron kannessa. Vaikka luulen ymmärtäväni mihin tuolla viitataan, niin itse Litkun musiikkiin minusta johdattaa paremmin lehdessä ollut artistin oma lause ”Minua kutsuttiin (Kuhmon) koulussa hullu-Sannaksi” tai hänen Instragram-tilinsä teksti ”Kaikkea voi tehdä”.

Ibyei: Ash (albumi)

Ibeyi koostuu ranskalaistuneista kuubalais-sisaruksista, Lisa-Kainde ja Naomi Diazista. Heidän toinen albuminsa on albumi sanan perinteisessä merkityksessä: alku, loppu, tarkoin harkitut tyyli- ja tunnelmamuutokset niiden välissä. Kokonaisuus enemmän kuin osiensa summa.

Sanat loppuvat kesken kun yrittää kuvailla albumin moninaisia maailmoja, tunnetasoja ja musiikillisia ilmaisukeinoja. Vaikea uskoa sisarusten olevan vasta hieman yli 20-vuotiaita.

Uljasta, rohkeaa musiikkia. ”Our voices will hug you / music will be our arms / the star will shine / and enlighten your night”

Disco Ensemble: Dissappear (biisi)

Yhtyeen paluu viiden vuoden tauon jälkeen ja ”Disappear” todellakin kuulostaa riemukkaalta kotiinpaluulta. Bändissä soittamisen ilo, oman sointinsa hallinta ja kuulijoidensa koskettamisen taito ovat kaikki läsnä tällä raidalla.

Big Thief: Capacity (albumi)

Koska rock on lähes kaikissa muodoissaan ollut miesten hallitsemaa aluetta, naiset ovat aina joutuneet osoittamaan olevansa yhtä hyviä kuin miehet miesten alueella tai sitten etsimään omia polkujaan, uusia ilmaisun tapoja.

Big Thief ja yhtyeen laulaja & biisintekijä Adrianne Lenker kuuluu jälkimmäiseen jatkumoon (Voimme onneksi/oikeutetusti puhua jo pitkästäkin jatkumosta.)

Äänekkyys ei tunnetusti ole sama asia kuin voima. ”Capacity”-albumin lauluista osa on kuiskauksen omaisia, osa tuskin kuuluvia, osa eri suuntiin hajoavia. Big Thiefin tarinat eivät aina ole kauniita eikä Lenker laula vain kauniisti, ”naisellisesti”.

Albumin lopusta löytyvää lapsuuden tarinaa ”Mary” kuuntelee henkeään pidätellen.

Albumin kansi on vuoden vaikuttavimpia.

Jenni Vartiainen: Oot täydellinen (biisi)

Iskelmämusiikin maailmassa täydellisyyden, ”liiallisen” täyteläisyyden tai tunteikkuuden ei pitäisi muodostaa ongelmaa. Vai oliko Olavi Virta parhaimmillaan silloin kun hänen musiikissaan oli riittävästi rosoa tai kun hän pidätteli ilmaisuaan? Tai miten on Katri-Helenan tapauksessa? Tai Jari Sillanpään?

Jenni Vartiaisen tulkinta tällä kappaleella on täyteläistä ja tunteikasta.

Vartiaisen ”Vain elämää”-laulun kautta Sillanpään ’90-luvun suurhitti muuntuu yleisestä tanssiinkutsusta intiimiksi illan viimeiseksi ja samalla esiin nousee alkuperäistä enemmän Kassu Halosen sävellyksen häkellyttävä melodisuus. (Alkuperäinen biisiarvioni täältä.)

Trio Da Kali & Kronos Quartet: Ladilikan (albumi)

Mali ja New York yhdistävät voimansa kunnioittaakseen toinen toistaan ja siinä samalla koko musiikin historiaa. Samalla sitä miettii kuinka suurta vääryyttä musiikille on tehty kun sitä aikoinaan alettiin jakaa primitiiviseen tai sofistikoituun, tai kuten joskus vieläkin, kevyeen ja vakavaan.

Musiikin voima ja lempeys ovat läsnä alusta loppuun. Vasta kun albumi päättyy, huomaat että hiljaisesta svengistään huolimatta rumpalia ei ole ollut paikalla.

Sara: Tyhjää (biisi)

Saran versio Kaseva-yhtyeen vanhasta hitistä/klassikosta (1974) ei varmasti tee väkivaltaa alkuperäiselle. Yhtye nostaa vain sen ”folk-pop-rock-soundin” uuteen, Saran hienosti hallitsemaan tummaan sointimaailmaan.

Novo Amor, Ed Tullett: Heiress (albumi)

Vaikea löytää kauniimpaa ”taustamusiikkia”. Sopii taustaksi koska albumin sisäiset vaihtelut ovat pieniä, mutta yhtä hyvin voit uppoutua näiden sointien sisään.

Siihen ei tarvita tietoja levyn tekijöistä tai heidän ajatuksistaan. Outoja olivat minullekin. ”Sisäpiiriläisiä” voisin kuitenkin houkutella mukaan toteamalla, että jos olet pitänyt Bon Iverista, olet jo puoliksi koukussa.

Downtown Boys: A Wall (biisi)

Dune Rats: The Kids Will Know It’s Bullshit (biisi)

Weezer: Weekend Woman (biisi)

Niputin nämä kolme biisiä yhteen, koska ne kaikki toteuttavat kahta ajatusta, a) rockhistoria on parhaimmillaan hieno biisinkirjoittaja (laajemmin aiheesta täältä), b) omaperäisyys rockin historian tässä vaiheessa on yliarvostettua (laajemmin aiheesta täältä).

Newyorkilaisen Downtown Boysien ”A Wall” on selkeä punk-biisi 40 vuotta Sex Pistolsien jälkeen. Yhtyeen raivon kohde voi juuri tällä biisillä olla Pistolseja epämääräisempi, mutta ilmaisutapa ei. Yllättävää, että biisin tehot eivät katoa vaikka kesto on punk-biisiksi normit ylittävä, neljä minuuttia.

Downtown Boysien punk-asennetta kuvaa tietysti myös bändin laulajan sukupuoli. Victoria Ruiz on voimakas, käheä-ääninen laulaja, joka laulaa, no melkein kuin Johnny Rotten.

Fuck -sana toistuu muuten biisissä 13 kertaa. Korrektia ainakin suhteessa traditioon.

Australialaisen Dune Rats -yhtyeen biisissä yhdistyy tuhansia kertoja kuultu punkpop ja klassinen poikamainen hölmöily. ”Bullshit” kuitenkin toimii kun omaa tahtoa on riittävästi ilmassa. Ja historian tajua: The kids will know.

En olisi vieläkään valmis luopumaan tämäntyyppisistä nuorten poikien musiikillisista perusoikeuksista.

Bändin laulusolistin ja kitaristin Danny Beausan ääni on muuten hyvin lähellä The Replacements-yhtyeen Tim Westerbergin vastaavaa. Joillekin meistä se on iso meriitti.

Bullshit -sana toistuu biisissä sekin laskujeni mukaan 13 kertaa.

Weezer on ehkä Dune Ratsia älyllisempi yhtye, mutta historiassa sekin on kiinni, myös omassaan. ”Weekend Women”-biiisillä yhtyeen oma pop/”powerpop” kohtaa suoraan The Cure –yhtyeen klassikkohitin ”Friday I’m In Love” ja (c-osassa) ikuisen Beach Boys-soinnin.

Oman genrensä sisällä biisin nimikään ei voisi olla enemmän trad. Toki bändi on myös vanhentunut ja ”girl” on vaihtunut sanaan ”woman”.

Hämmentävää, miten tällainenkin saa vielä hyvälle tuulelle.

Jackie Shane: Any Other Way (tupla-albumi)

Lähes uskomatonta. Aikana, jolloin tuntuu kun kaikki turhatkin vanhat levyt on julkaistu uudestaan, jostain voi vielä löytyä Jackie Shanen kaltainen artistituntemattomuus.

”The Story of Jackie Shane is the story of one of the greatest unsung soul singers of the 1960’s. It is the story of a black american women born in a man’s body who had the courage, strength and soulfulness to lead her life in an open and honest manner at a time when doing so was extremely risky business”, kirjoittaa Rob Bowman levyn perusteellisessa kansivihkosessa.

Jackie Shane on vähän niin kuin Little Richard, James Brown ja Otis Redding yhdessä, vain rosoisempana, oudompana, paikallisempana, tuntemattomampana.

Olen varma, että Bruce Springsteen kuuntelee jo jossain Jackie Shanea . Voin kuvitella kuinka hän hymy huulillaan nyökyttelee kun Jackie rakentaa lavalla kertomuksiaan itsestään ja yleisöstään.

”This is the closest to Jesus Christ some of you will ever get. You should travel with me baby, you’d think Jesus Christ had come down and walked this earth again. The multitude that follows me is so great because they know I go along handing out soul blessings, satisfying souls, but I don’t satisfy nobody that’s a square. You’ve got to know that I need some money” (Ote ”Jackie Shane Live” -levyn ”Money”-kappaleen monologista)

Jackie Shanen tarinassa olisi kaikki ainekset ”Searching for Sugar Man”-tyyppiseen elokuvaan. Ainakin Shanen uudelleen löytäminen on suuri kulttuuriteko.

Related Posts

Edellinen:
 Seuraava:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *