Bettye LaVette: Things Have Changed

Meshell Ndegeocello: Ventriloquism

Olen ollut aina kiinnostunut vanhojen biisien uusista tulkinnoista.

Tässä vaiheessa populaarimusiikin historiaa niitä todella riittää ja taso on totta kai kirjava. Mutta parhaimmillaan ne ovat tunnetusti kuin uusia, omanlaisiaan mestaritöitä (Jimi Hendrixin Dylan-versiosta ”All Along The Watchtowerista” (1968) lähtien). Onnistuneimmat versiot nostavat esiin uusia yllättäviä ominaisuuksia, sekä alkuperäisestä biisistä/tekijästä/genrestä että uuden version tekijästä ja tulkintakyvystä.

Ns. cover-albumeja pidetään usein välitöinä. Artistin oletetaan silloin olevan liikkeellä kevyemmällä otteella, hän vetää niin sanotusti henkeä ”haastavimpien” levytystensä lomassa. Kovereiden vähempi arvostus johtunee sekin osin populaarimusiikin tiiviistä kiinnittymisestä 1960-luvun puolivälistä lähtien alkuperäisyyteen ja sen määrittelemisestä tekijyyden kautta. Omat sävellykset ja sanoitukset ovat olleet arvostuksen keskiössä. (Populaarimusiikillahan on yhtä pitkä historia takanaan käytännöistä, joissa kilpailua käytiin lähinnä siitä, kuka teki suosituimman/parhaan/historiaan pysyvimmin jääneen version samasta sävellyksestä.)

Sekä Bettye LaVette että Meshell Ndegeocello ovat tehneet aiemminkin ”vakavasti” otettavia cover-albumeja, ensiksi mainittu brittiläisistä rock-klassikoista (”Interpretations: The British Rock Songbook”, 2010) ja jälkimmäinen Nina Simonen tuotannosta (”Pour une ame souveraine (A Dedication to Nina Simone)”, 2012).

Bettye LaVetten ”Things Have Changed” on cover-albumi pääosin Bob Dylanin vähemmän tunnettujen tai arvostettujen albumien sävellyksistä. Jos ne sävellyksinäkään eivät kuulu Dylanin parhaimmistoon, viimeistään biisit ovat kärsineet kunkin albumin tuotantoratkaisuista.

Siksi monet Dylan-sävellykset kuulostavat LaVetten albumilla kuin uudesti syntyneiltä. (Ironista tietysti, koska Dylan on tunnetusti itse versioinut kappaleitaan livenä tavalla, joka on monien mielestä kyseenalaistanut alkuperäistenkin voiman.)

Omien sanojensa mukaan LaVette ei ole eryityinen Dylan-fani ja albumin idea ja toteutus on paljolti tuottaja Steve Jordanin käsialaa. Sen verran hän on kuitenkin ylpeä tulkinnoistaan, että totesi äskeisessä haastattelussa ”tekevänsä versioita, en kovereita. Bat Boone teki kovereita, en minä”.

Oikeastaan koko levyä ei tarvitse kokea vain vanhojen biisien kierrätyksenä, sillä tunnetuimmatkin Dylan-biisit (”It Ain’t Me Babe”, ”The Times They Are A-Changin’”) ovat kokeneet hienon muodonmuutoksen ja koko albumi voi toimia erinomaisena genrensä edustajana riippumatta tiedosta, kuka alkuperäiset on säveltänyt tai oletko niitä aiemmin kuullut.

Liian usein tämän kaltaiset vanhan koulukunnan soul- tai roots-albumit ovat ns. laadukkaita, mutta samalla vähän tylsiä, ennalta arvattavia ”aidon” ja ”pilaantumattoman” musiikin osoituksia. Levyjä, joissa soulin, r&b:n ja juurimusiikin voima hautautuu jonnekin tyylikkyyden, pidättyväisyyden ja oikeaoppisuuden alle. (Tämän tyyppisille levyille on perinteisten musiikkilehtien arvostelupalstoilla yleensä omat sääntönsä: ne saavat jo lähtökohtaisesti kolmea tähteä viidestä, koska…)

”Things Have Changed” pääosin kuitenkin ylittää genrensä ansat. Dylanin ”Infidels”-albumin kitaravetoinen ”Don’t Fall Apart On Me Tonight” muuntuu levyllä kuin vanhaksi soul-klassikoksi, ”Modern Times”-albumin pitkä ”Ain’t Talkin’” muuntuu kiihkeäksi yhdistelmäksi soulia ja kamarimusiikkia, ”Oh Mercy”-albumin ”What Was It You Wanted” kääntyy ”huuliharppu-vetoisesta” biisistä svengaavaksi groovejazziksi, ”Slow Train Coming”-albumin ”Do Right to Me Baby (Do Unto Others)” ”puolijazzista” ankaraksi kitarariffivetoiseksi humanistiseksi julistukseksi. Ja niin edelleen.

Bettye LaVette ja Bob Dylan muuten levyttivät ensilevynsä samana vuonna, 1962. LaVette on nyt 72 v., Dylan 76.

”I been walkin’ the road / I been livin’ on the edge / Now, I’ve got to go / before I get to the ledge / So I’m going / I’m just going / I’m gone”.

Tuon LaVetten albumin viimeisen biisin ”Going, Going, Gone” Dylan levytti ollessaan 33-vuotias.

Meshell Ndegeocellon uusin albumi ”Ventriloquism” on tyylillisesti yhtenäinen. Siitäkin huolimatta, että sen alkuperäisbiisit edustavat mustan musiikin kirjoa huomattavan monipuolisesti ja vaikka albumin ilmaisukeinovalikoima on laajempi kuin Lavetten levyllä.

Tätäkin albumia voi kuunnella samalla tavoin kuin Lavetten Dylan-levyä. Koska Suomi ei ole koskaan ollut r&b:n tai ylipäänsä mustan musiikin ”luvattu maa” (vrt. iskelmä, suomirock, heavy/metalli), nämä pääosin ’80-luvun yhdysvaltalaishitit eivät olleet sitä Suomessa ja siksi Ndegecellon levyä voi myös kuunnella ”vapaasti”, ilman tietoa tai muistumia menneestä.

Albumilla on toki pari uutta tulkintaa maailmanhiteistä (Tina Turnerin ”Private Dancer”, Saden ”Smooth Operator”) tai tunnettujen artistien vähemmän tunnettuja biisejä (Janet Jacksonin ”Funny How Time Flies (When You’re Having Fun”) tai Princen ”Sometimes It Snows in April”, mutta ”Nite and Day” (Al B. Sure!), ”Sensitivity” (Ralph Tresvant), ”Tender Love” (Force Md’s) tai ”Don’t Disturb This Groove” (The System) eivät varmasti ole osa kollektiivista muistiamme.

Taustalla kuunneltuna albumi saattaa kuulostaa vain tyylikkäältä. Tarkempi kuuntelu ja volyymin nosto lisäävät kuitenkin sävyjä. Alkuperäisiä ei ole liudennettu tyylikokonaisuuteen, vaan tulkinnoilla on oma sisäinen dramatiikkansa.

Meshellin ja hänen pitkäaikaisen kiertuebändin osaaminen on ihailtavaa. Taito on alistettu näkemykselle ja, voisin todeta, musiikilliselle viisaudelle. Samalla ”Ventriloquism” huokuu kokonaisuudessaan sensuellia, lämmintä groovea.

George Clintonin funk-hitti ”Atomic Dog” kääntyy hiipiväksi svengiksi, Saden ”Smooth Operator” taasen alkuperäistä funkimmaksi, TLC:n ”Waterfalls” alkuperäistä vakavammaksi ja Turnerin ”Private Dancer” alkuperäistä mietteliäämmäksi.

Yhdysvalloissa syntyi 1970-luvun puolivälin jälkeen radioformaatti ”Quiet Storm” (Smokey Robinsonin samannimisen albumin mukaan) pehmeän soulin, r&b:n ja jazzin muodostaessa sen ytimen. ”Ventriloquismin” musiikki olisi ollut tuolle formaatille luultavasti liian monimuotoista ja ”vaikeaa” eikä riittävän ”smoothia”, mutta jotenkin tuo ilmaus kuvastaa tämän albumin ydintä, se sisäistä jännitettä.

”Quiet storm”. Kyllä.

 

 

 

 

 

Related Posts

• 

  Kun kepeys ja vakavuus kohtaavat: Eetu

• 

  Country-katsaus, osa 2: The Highwomen

• 

  Lana Del Rey, American made