MENU

• 20.2.2017 • Arvostelut, BlogiKommentoi8762

Eppu Normaali Kulttuuritalolla

Koska en ollut vuosiin käynyt Kulttuuritalolla, muistelin konserttiin eilen kävellessäni kaikkia niitä jazzkonsertteja, joita olin samassa paikassa ollut todistamassa yli 50 vuotta sitten. Yritin myös muistella, koska viimeksi olisin kuullut Eppu Normaalia elävänä.

Todella kauan sitten.

Kun astuin saliin, hämmennyin kuinka paljon esillepano lavalla muistutti noita ’60-luvun konsertteja. Niin kuin nytkin, kaikki oli silloin kovin hillittyä. Muutama valospotti, rumpusetti, kontrabasso, piano (silloin ennen tosin flyygeli).

Vasta yhtyeen tullessa lavalle, muistin että ”Kosketuksessa”-kiertueen aikana pianon ääreen istuu myös Iiro Rantala. Niin myös tässä kiertueen viimeisessä konsertissa tasan kuukausi ensimmäisestä.

Suomen kaikkien aikojen suosituin rockyhtye ja tunnetuin jazzpianisti samalla lavalla. Ei ihme, että Martti Syrjän välispiikkien keskeinen humoristinen teema oli yhtyeen ja Iiron välinen ero suhteessa jazziin. Oli suorastaan selvää, että ”Kun jatsia kuunneltiin” soitettiin konsertissa pitkänä versiona.

Mutta se oli ihme, kuinka hienosti Rantalan piano sopi tuohon kuuluisaan kitarayhtyesointiin. Iiron pianosoinnut olivat juuri niitä, mitä yhtyeen akustinen sointi kaipasi. Kitaroiden voimasointujen sijaan pääosaan siirtyivät nyt biisien melodisuus ja herkkyys. Monet yhtyeen varjoon jääneet albumiraidat saivat uuden soinnin ja lähestymistavan kautta yllättäviä lisämerkityksiä.

Tuntuu kuin akustinen ”Mutala”-albumi (2011) olisi ollut näihin versioihin verrattuna kuin koesoittoa.

Iiron ansiota tai ei, mutta en tiennytkään Eppu Normaalin olevan Suomen hillityimmin svengaavimpia bändejä enkä voinut kuvitellakaan Eppu Normaalin kuulostavan kamari-jazzyhtyeeltä. (Tosin paljon rennommalta kuin vaikkapa Modern Jazz Quartet aikoinaan samassa salissa.) Enkä voinut arvatakaan kuinka hyväntuulinen Martti Syrjä, tai koko yhtye, voi lavalla olla.

Tiedän kyllä kuinka osaavia ovat kitaristit Syrjä ja Torvinen, mutta tuo akustisten kitaroiden yhteis-soitto ja ymmärrys yllättivät kauneudellaan ja rikkaudellaan.

Ja Aku Syrjä tuntui yhtä viileältä ja osaavalta rumpalilta kuin ne, jotka mustissa solmioissaan ’60-luvulla samalla lavalla vaikuttivat.

Enkä voinut mitenkään kuvitella, että ”Kun olet poissa”-biisi saa minut liikuttumaan vuonna 2017. Mykistävä versio.

Enkä voinut ennakkoluuloisuuttani myöskään kuvitella, että tuo pääosin yli 50-kymppinen (?) yleisö ottaisi Kulttuuritalon salissa sunnuntai-iltana yhtyeen noin lämpimästi ja riemullisesti vastaan. (Puoli vuosisataa aiemmin jazzkonserttien paljon nuoremman yleisön reaktiota kuvaa parhaiten sana kohteliaisuus.)

Yhtyeen rillumareihenkiset ryyppäämisbiisit eivät ehkä istuneet tähän ”kamari-jazz-konseptiin”, mutta nekin soivat entistä ironisemmassa hengessä kun kaikki aistivat sen, että ne ajat ovat kaukana takanapäin.

Vanhenimme / lääkäriksi luin / mutta jatsi / pelkään pahoin / elää enää apurahoin.”

Totta ja ei. Samoin kuin rockin eläminen vain nostalgiasta.

Päinvastoin kuin useimmissa tämän kaltaisissa tilaisuuksissa, päällimmäisenä tunteena ei nyt ollut nostalgia. Onhan tuo lavalla oleva yhtye täysin tunnistettavissa, mutta eihän sen pitänyt mitenkään kuulostaa enää näin erilaiselta ja tuoreelta?

Eihän pojat?

 

 

 

 

 

 

 

 

Related Posts

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *