MENU

• 24.3.2017 • BlogiKommentoi317

Chuck Berry: Hail, Hail Rock’n’Roll, Hail, Hail Pop!

Hail, Hail rock’n’roll / deliver me from the days of old”.

Nuo sanat sisältämä ”School Day” ilmestyi tasan 60 vuotta sitten, maaliskuussa 1957. Chuck Berry oli ensimmäisiä, joka lauluissaan suoraan julisti uuden rock’n’rollin ilosanomaa.

Berry oli myös ensimmäisiä, joka käänsi tuon sanoman ympäri ja oli synnyttämässä retro-rockia, paluuta vanhoihin hyviin aikoihin. Hail, hail rock’n’roll, deliver me to the days of gold.

Rock’n’rollin pioneeri Berry oli samalla myös ensimmäisiä mustia pop-artisteja. Hänen suosikkejaan oli yhtä hyvin Nat King Cole kun mustat bluesmuusikot. Hänen äänessään oli enemmän pop-tenorin kuin karhean bluesmiehen ääntä. Hänen maailmassaan kuuluisuus ja raha olivat tavoiteltujen asioiden kärjessä, ei omaperäisyys tai autenttisuus. Berryn sävellykset eivät syntyneet ”sisäisestä pakosta” vaan olivat kolmekymppisen muusikon mittatilaustöitä uudelle kohderyhmälle, nuorisolle.

Berry on kertonut aloittaneensa omien sävellysten teon sen jälkeen kun hän oli tajunnut saavansa niiden kautta tekijänoikeuskorvauksia. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän kirjoittaa niin paljon lauluja autoista, vastaus oli: koska niitä on Amerikassa jokaisella.

Berry oli viileä pragmaatikko, joka samalla loi uudelle amerikkalaissukupolvelle kuvaston sen arjesta ja unelmista ja aika monelle muullekin sukupolvelle tarinan Amerikasta ja sen nuorisokulttuurista.

Berrystä voi siis todeta, että hän oli rock’n’rollin ensimmäinen auteur, tekijä, joka lauloi omia sävellyksiään ja jolla oli oma tunnistettava tyylinsä, sanoituksissaan, kitarariffeissään, lavaesiintymisissään.

Eikä ole varmastikaan väärin toistaa usein jo todettua: Berry oli rock’n’rollin ensimmäinen runoilija.

Mutta hän oli myös Elviksen kaltainen viihdyttäjä ja poptähti, jonka tavoitteena ei ollut mustan musiikin edistäminen vaan valkoisen yleisön suosio.

Jos Berry ei olisi vaihtanut ”Ida Red” -sävellyksen nimeä ”Maybellineksi” tai jos Chess-levy-yhtiön pomo Leonard Chess ei olisi vaihtanut sitä singlen a-puoleksi bluesmaisemman ”Wee Wee Hours”-biisin sijaan eikä nostanut kuuluisaa dj:tä Alan Freedia täysin tyhjästä ”Maybellinen” yhdeksi säveltäjäksi, historia voisi olla Berryn, ja meidän kohdalla, paljon köyhempi.

Niin kuin amerikkalaiskriitikko Robert Christgau aikoinaan totesi, Berry ei olisi koskaan päässyt näyttämään todellista osaamistaan ilman, että hän ja Leonard Chess tavoittelivat, osin keinoja kaihtamatta, valkoista amerikkalaisyleisöä, ilman että ”myivät itsensä kaupallisuudelle”.

Toisaalta monet ovat olleet sitä mieltä, että Berry oli myös rockin ensimmäinen kusipää. Pahimmillaan ilmeisen ilkeä ja oikukas kaveri, jonka kanssa oli lähes mahdotonta tehdä hommia. Tunnettuja ovat tarinat jääräpäisestä, hotellihuoneeseen sulkeutuneesta tähdestä, jota pyritään houkuttelemaan sovitulle ja juuri alkavalle keikalle työntämällä ovenraosta aina vaan lisää dollareita.

Mitä pitemmälle Berryn ura eteni, sitä enemmän keikoilta saatu käteinen tuntui kiinnostavan häntä enemmän kuin uuden musiikin tekeminen.

Berrystä tulikin nopeasti oldies-artisti. Jo v. 1968 hän kipusi San Franciscon Fillmore Westin lavalla juhlittuna rock’n’rollin pioneerina. Näin innostuneesti Mike Daly kirjoitti silloin, isoilla kirjaimilla:

”AND MAN, IT’S ALL THERE, IT’S RIGHT THERE ON STAGE: THIS CAT WHO HAS TURNED ON THE BEATLES, THE STONES, WHO HAS INFLUENCED EVERYBODY…IT ALL COMES POURING OUT OF HIM: THE WHOLE HISTORY OF THIS THING…HE IS A MASTER AND ORIGINATOR… AND YOU DON’T QUESTION HIS PLAYING –THOSE SAME CHORDS AND THE SAME RUNS IN ALL THOSE SONGS OF HIS…BECAUSE THAT’S HIS THING, MAN.”

Tämä siis vuotta aiemmin kun Sha Na Na aloitti ”virallisen” rock’n’roll -revivalin Woodstockissa. Businessmies kun oli, Berryltä meni käytännössä noin kolme vuotta muuntua uusien hittien tekijästä oldies-artistiksi.

Jos Berryn tyyli ja kikat olivat tuttuja jo v. 1968, niin selvää on, että monen kuulijan kohdalla Berryn biisit ovat kuluneet puhki tuhansien toistojen ja versioiden kautta. Vuosikymmenet ovat tyhjentäneet vahvasti niiden merkityksiä. Huomaan tämän itse: jos Berrystä haluaa saada uudestaan kiinni, on keskityttävä, kuunneltava, löydettävä pienet ja suuret oivallukset ja yksityiskohdat uudelleen.

Muusikko-toimittaja Pekka Laine totesi Ylen haastattelussa heti Berryn kuoleman jälkeen, että ”Berry on hyvä esimerkki siitä, että joku voi näyttää älyttömän helpolta ja yksinkertaiselta, mutta ei sitä ole. Sekä musiikkipuolella, mutta ennen kaikkea Berryn verbaalipuolella on hirvittävästi ansoja. Kuvaavaa on, että parhaat suomalaiset Berry-käännökset on tehnyt runoilija Jarkko Laine, koska Berryn tekstien kääntäminen vaatii briljanttia kielellistä osaamista, jotta pystyy vangitsemaan sen kaiken rytmiikan ja ne kaikki nyanssit ja merkitykset”.

Berryn kuuluisien kitarariffien vaikutus rockin vuosikymmeninä voitaneen tiivistää kriitikko Dave Marshin toteamuksella, että on ehkä vain hyvä, että kitarariffeihin ei voi saada tekijänoikeudellista suojaa, koska siinä tapauksessa Berry olisi saattanut säilöä niitä varastoonsa samalla tavoin kuin Cadillacin eri vuosimalleja.

Bob Dylan on kutsunut Berryä ”rock’n’rollin Shakespeariksi” ja kun kuuntelee Berryn terävimpiä ja nopeimpia biisejä ja perään Dylanin ensimmäistä sähköistä hittiä ”Subterranean Homesic Blues”, niin yhtäläisyyksiä löytyy, ei ehkä sanojen määrässä tai monipuolisuudessa, mutta sanoitusten ja laulun rytmiikasta. Suoraan Dylanin omin sanoin: ”It’s from Chuck Berry, a bit of ’Too Much Monkey Business’ and some of the scat songs of the ’40s”.

Jos tuota Dylanin biisiä on pidetty rapin edeltäjänä, niin Chuck Berry voisi itse asiassa olla…

Ainakin Berryn parhaat sävellykset kuvaavat teini-iän ja nuoruuden riemua, arkea ja unelmia ainutlaatuisella tavalla. Ja osin ajattomalla. ”Sweet Little Sixteen” on ylistyslaulu rock’n’rollille, mutta kuvaa kumman tarkasti myös nykyistä pop-, fani- ja julkisuuskulttuurin aikaa.

Sweet little sixteen / She’s just got to have /about half a million / framed photographs /Her wallet filled with pictures / She gets ’em one by one / Become so excited / watch her, look at her run /…/

Sweet little sixteen / she’s got the grown-up blues / Tight dresses and lipstick / she’s sportin’ high-heel shoes /

Oh but tomorrow morning / she’ll have to change her trend /And be sweet sixteen /and back in class again

Niin kuin brittimuusikko ja pophistorioitsija Bob Stanley on kirjoittanut: ”(Berry’s) songs are very bright, shiny, very fast and super-modern. ..His best singles are the joyous in all pop…each one a two minute youth-culture libretto”.

Yksi Berryn suurista singleistä on ”Promised Land”. Se on Berryn tuotannon humaanimpia lauluja kertoen köyhän etelän pojan matkasta luvattuun maahan. ”Promised Land” on yhtä aikaa hauska ja syvä, terävä ja koskettava tarina pienen ihmisen ja ison kansakunnan ainakin hetkellisesti onnellisesta liitosta.

I left home in Norfolk Virginia, California on my mind /…/”We had motor trouble that turn into a struggle /…/

Somebody help me get out of Lousiana / Just help me get to Houston town /There are people there, who care a little about me /And they won’t let the poor boy down” /…/

And I woke up high over Alberquerque / On a jet to the promised land /…/

Swing low chariot come down easy / Cut your engines and cool your wings / And let me make it to the telephone /…/

Tell the folks back home this is the promised land calling /

And the poor boy is on the line”.

 

Käytettyjen sitaattien lähteet:

Mike Daly: Back at it again as always: Chuck Berry’s golden decade, kirjassa Greil Marcus (ed.): Rock and Roll Will Stand, 1969

Robert Christgau: Any Old Way You Choose It, 1973

Dave Marsh: The Heart of Rock & Soul, 1989

Robert Hilburn: Rock’s Enigmatic Poet Opens a Long-Private Door, Los Angeles Times, 4.4.2004

Bob Stanley: Yeah Yeah Yeah -The Story of Modern Pop, 2013

Pekka Laineen haastattelu, Ylen aamu-tv 20.3.2017

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Related Posts

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *