Suoratoisto ei ole kaunis sana. Se kuulostaa ennemminkin insinöörikieleltä kuin musiikilta.
Tallennetun musiikin kuuntelun mahdollisti ensimmäisenä laite, jolla on paljon kauniimpi nimi, gramofoni. Sen keksimisestä on nyt kulunut 130 vuotta.
Suoratoisto on kuitenkin parasta, mitä musiikin kuuntelulle on tapahtunut sitten gramofonin. (Olen kirjoittanut tuohon liittyvästä laajemmasta muutoksesta aiemmin täällä.)
Se on mahdollistanut uudella, perustavaa laatua olevalla tavalla sen idean, mikä oli rakennettu äänilevyjen ja gramofonin sisään jo alusta alkaen: musiikin kuuntelu ei ollut enää aikaan ja paikkaan sidottua.
Äänilevy-ekspertit Pekka Gronow ja Ilpo Saunio kirjoittivat v. 1970 ensimmäisen suomenkielisen äänilevyä koskevan kirjan ”Äänilevytieto” johdannossa näin:
”Ennen kaikkea äänilevy on kuitenkin parantanut suunnattomasti tavallisen musiikinharrastajan mahdollisuuksia kuulla musiikkia. Syrjäseutujen asukkaalla on aivan yhtä hyvät mahdollisuudet kuin suurkaupunkilaisella. Levyltä voi nykyisin kuunnella sellaisten maiden musiikkia, joihin emme itse koskaan voisi matkustaa. Sen ansioista meidän musiikkikäsityksemme voisi olla tavattoman paljon laajempi kuin vanhempiemme.
Äänilevyn mahdollisuuksia ei vielä riittävästi tunneta, eikä kotipaikkakunnan kirjasto tai levyliike useinkaan pysty antamaan tarpeeksi monipuolista palvelua.”
Jos vaihdat tekstissä äänilevyn kohdalle sanan suoratoisto olet siirtynyt suoraan nykyaikaan ja sen, äänilevyaikaan verrattuna, moninkertaisiin musiikin kuuntelun mahdollisuuksiin.
Lienee syytä muistuttaa, että lapsuudessani/nuoruudessani musiikki oli vahvasti kortilla, myös Helsingissä. Lisäksi siihen liittyvät valintani olivat pääosin päätäntävaltani tuolla puolen.
Asuit maalla tai kaupungissa, radiosta tuli tunti kevyttä musiikkia, viikossa. Got it?
Kun nyt kävelen kotikaupunkini katuja langattomat kuulokkeet päässäni ja pienen hipaisun takana on lähes rajaton määrä musiikkia ja kun halutessani voin saada korviini yhtä aikaa myös tuon kaupungin äänet, niin olen harvinaisen varma siitä, että kyse on edistyksestä.
Suoratoisto on vapauttanut musiikin kuuntelun menneisyyden kahleista.
Toisaalta monenkin mielestä juuri suoratoisto on vienyt arvon ja hohdon koko musiikin kuuntelutilanteesta. Sellaisesta, joka vaatii aikaa ja keskittyneisyyttä.
Ymmärrän hyvin. Rajattoman valikoiman ja toiston mahdollisuudet vievät tilaa ainutkertaisuudelta.
Äänilevystä c-kasettiin, iPodista suoratoistoon
Äänilevyn aika on vain yksi, toki äärimmäisen tärkeä, jakso musiikin kuuntelun historiassa.
Muutos ei ole ollut itsestään selvä. Ei kuluttajien keskuudessa eikä musiikkijulkisuudessa.
Jälkimmäisessä maailmassa vinyylienkin paluu tuntuu olleen enemmän esillä kuin meneillään oleva musiikin kuuntelun ja jakelun vallankumous. Uutiskynnys on ylittynyt myös helposti silloin kun joku iso artisti on kieltäytynyt antamasta musiikkiaan suoratoistopalvelujen käyttöön.
Keskustelun sävy somessani tuntuu edenneen kaavan mukaisesti. Suoratoistoa arvioidaan sitä kautta, mitä se ei ole tehnyt. Ei sen kautta, mitä se on mahdollistanut.
Vahvimmillaan kritiikki on ollut silloin kun on vaadittu suoratoistopalveluilta oikeudenmukaisempaa rahanjakoa musiikin tekijöille.
Heikoimmillaan ja historiattomimmillaan suoratoiston kritiikki on ollut päivitellessään, kuinka nuorison suoratoistokäytön runsaus ja käytön pop-ja -biisipainotteisuus on vääristänyt musiikkimarkkinoita ja ”kunnon”/ ”oikea” musiikki on saanut väistyä sen tieltä. (Jos tuolta tuntuu, kannattaa seuraavaksi kerrata historian kirjat kohdasta ”rock’n’rollin synty nuorisomusiikkina” tai ”brittipopin invaasio 1960-luvulla”.)
Aivan viime aikoina puheen suunta tuntuu osin muuttuneen. Ehkä tästä sittenkin tulee vielä jotain.
Pitkällä tähtäimellä. Suotatoiston aika on vasta alussa tai hyvässä vauhdissa maasta riippuen.
Verrattuna äänilevyn kehitykseen, suoratoisto on edennyt loikaten. Lyhyt kertaus Spotifyn kohdalta:
-2006 entinen laittomien musiikkipalvelujen hyväksikäyttäjä Daniel Ek saa idean laillisesta suoratoistopalvelusta
-Toukokuuta 2008 Tukholmassa julkistetaan musiikkipalvelu nimeltä Spotify
-Lokakuussa 2010 arvioidaan, että Spotify tuo ruotsalaisille levy-yhtiöille enemmän rahaa kuin muu musiikkijakelu yhteensä
-Toukokuussa 2014 Spotify tuo markkinoille perhekohtaisen tilausmaksun
-Heinäkuussa 2015 Spotify lisää palveluunsa jokaviikkoisen uutuuslevyjen soittolistan ”Discover Weekly”
-Kesäkuussa 2016 suomalainen Et-lehti julkaisee netissä artikkelin ”Näin otat käyttöön Spotify musiikkipalvelun”
-Huhtikuussa 2017 se avaa artisteille kohdennetun palvelunsa ”Spotify for Artists”
-Kesäkuussa 2017 Spotify ilmoittaa palvelullaan olevan 140 miljoonaa aktiivista käyttäjää, joista 60 miljoonaa on maksavia tilaajia
-Lokakuussa 2017 julkaistu tutkimus arvioi, että n. 40 % 16-65-vuotiaista suomalaisista käyttää viikoittain Spotfy -musiikkipalvelua
iTunesien ja iPodin käyttäjänä olin ensimmäisten joukossa, Spotifyn käyttäjänä en missään nimessä.
Nyt iPod löytyy käyttämättömänä pöydänlaatikosta ja Spotify & Apple Music ovat lähes jokapäiväisessä käytössä. Väittävät lisäksi, että Tidalin palvelu tarjoaisi paljon parempaa ääntä.
Keskustelut vinyylien, cd-levyjen tai eri suoratoistopalvelujen äänenlaatu-eroista ovat kuitenkin marginaalisia kun ne asetetaan isoon kuvaan: suoratoistopalvelujen käyttäjillä on nyt hyvin kohtuullista korvausta vastaa lähes rajattomat mahdollisuudet kuunnella musiikkia missä tahansa, koska tahansa ja kuinka paljon tahansa sekä samalla jakaa tuo musiikki muiden kanssa.
Eihän suuri yleisö 1970-luvulla ollut edes huolestunut meidän musadiggareiden halveksimien c-kasettien äänenlaadusta, koska se ymmärsi meitä paremmin niiden hyvät puolet: kannettavien soitinten kautta ne soivat kotona, autossa, mökillä, kaduilla, bileissä.
C-kasetit ja -soittimet olivat käteviä massatuotteita. Niin kuin nyt musiikin suoratoisto. Sillä erolla että jälkimmäinen on massaluonteensa ohella yhä enemmän sinulle personoitu tuote.
Algoritmit tekevät työtä puolestasi. Yhä tehokkaammin. (Jos ne olisivat ihmisiä, toiveenani voisi toki myös olla, että minuun törmätessään he joutuisivat ylitöihin: tuon asiakkaan mausta ei ota kyllä kukaan selvää.)
Takinkääntäjän tunnustuksia
Äänilevy on ollut minullekin, ja on, usein kaunis ja läheinen esine. Niiden sisältämät muistot eivät ole mitenkään pois pyyhittävissä.
Luultavasti siksi hyllyssäni niitä on edelleen tuhansia.
Miten voisin unohtaa pikkupoikana ostamani ensimmäisen(?) levyn, Paul Ankan ”Adam and Eve”-singlen innostavat äänet levysoittimen pyörittäessä sen sini-valko-punaista Karusell -etikettiä? Tai miten voisin unohtaa tuoreeltaan kuulemaani John Coltranen ”A Love Supreme”-albumia, sen uljasta sointia, kansikuvaa tai sen levymerkkinumeroa Impulse AS-77? Tai miten voisin olla ihailematta Rhino -levymerkin pyöreään naisten hattulaatikkoon oivaltavasti pakattua, hienosti nimettyä ja toimitettua cd-boxia ”One Kiss Can Lead To Another. Girl Group Sounds -Lost and Found”?
Mutta jos joutuisin valitsemaan äänilevyjeni ja suoratoiston välillä, valintani olisi ilman muuta jälkimmäinen.
Jos olen kääntänyt takkiani, voi olla että se ei johdu niinkään minusta, vaan suoratoistopalvelujen nopeasta, sanotaan nyt, yhä kuluttajaystävällisemmästä kehittämisestä. Suoratoistopalvelut eivät ole enää jäsentymättömiä musiikkikirjastoja, joiden miljoonien biisien edessä tunsit aluksi lähinnä vain voimattomuutta.
Todennäköistä myös on, että suoratoistopalvelujen musiikkiin liittyvä informaatio sanoineen, tekijätietoineen tai visuaalisine elementteineen tulee jollakin aikavälillä lisääntymään. (Jari Muikku on kirjoittanut aiheesta ja siihen liittyvästä laajasta ongelmatiikasta täällä.)
Valintani johtuu varmaan myös siitä, että kuuntelen valtaosin uutta musiikkia ja sen kuunteluun suoratoistopalvelut ovat ylivoimaisesti helpoin ja kattavin väline ikinä.
Äänilevy, kuinka kaunis tahansa, on sittenkin vain esine, joka kehitettiin vasta runsaat sata vuotta sitten.
Tulevaisuus alkoi jo ennen sitä. Siitä hetkestä kun Thomas Alva Edison alkoi miettiä, miten ääntä voisi tallentaa. Musiikin tallentaminen ja sen toisto jonkinlaisen soittorasian kautta oli kuitenkin Edisonin mielestä vain yksi sen monista käyttömahdollisuuksista.
Siitä tuli kuitenkin tärkein kaikista.
Luulen että Edison rakastaisi musiikin suoratoistoa jo pelkkänä ajatuksena.
Korkeintaan hän voisi ehdottaa sille kauniimpaa, tai ainakin romanttisempaa nimeä: soittorasia.
Gramofonikuvat: Helsingin kaupunginmuseo
Hieno kirjotus Jukka!