MENU

• 23.12.2017 • Arvostelut, Blogi1 kommentti389

Ultra Bra: kauniit jäähyväiset

Nyt kun Ultra Bra on tehnyt viimeiset keikkansa, on syytä palata myös alkuun.

Tämän vuoden kolmen ison festivaalikeikan ja kolmen loppuunmyydyn areenakonsertin jälkeen sitä voisi luulla, että tämähän oli alusta alkaen itsestään selvää.

Ei todellakaan ollut. Voisi melkein väittää, että Ultra Bra teki mahdottomasta mahdollisen.

On vaikea kuvitella toista suomalaista yhtyettä, jonka nousu suosioon olisi ollut yllätyksellisempi. Tuskin on helppoa löytää ihmistä, joka olisi yhtyeen uran alkuaikoina todennut, että tästä tulee jotain todella isoa ja suosittua, oli hän sitten ns. tavallinen kuuntelija tai alan ns. asiantuntija.

En usko, että yksikään kuuntelija- tai markkinatutkimus olisi pystynyt ennakoimaan tulevaa.

Yhtyeen kohdalla on kirjoitettu paljon sen poliittisista ja kaupunkikulttuurisista yhteyksistä, 1990-luvun laman jälkeisestä ajasta ja viimeisestä yhteisestä sukupolvikokemuksesta (mm. Rumba 1/2017). Vähän niin kuin nuo asiat sellaisenaan selittäisivät yhtyeen suosion.

En toki menisi noita yhteyksiä kieltämään, mutta olisi hyvä myös muistaa, millaisesta musiikista oli kyse ja millaiseen musiikilliseen kenttään yhtyeen nousu ajoittui.

Ultra Bran musiikki ei ollut tavallista pop- tai rockmusiikkia, ei iskelmää, ei etnoa, ei laulelmaa, ei juurimusiikkia, ei indietä, ei tanssimusiikkia eikä missään nimessä suomirockia tai metallia; sen musiikissa ei ollut mitään, joka olisi kiinnittynyt sen hetken musiikki-ilmastoon.

Myös sävellysten rakenteet ja sanoitukset poikkesivat ratkaisevasti siitä mihin yleensä oli totuttu.

Yhtyeen musiikilliset juuret toki olivat 1970-luvun laululiikkeen lauluissa, mutta nuo laulut jos mitkä jakoivat kansaa ja eivät varmasti olleet laajemmassa mittakaavassa ’90-luvun uuden nuorisosukupolven musiikkikokemusten tai -tietämyksen ytimessä.

Ultra Bra pelasi todella omaa peliään ja yllättyi varmasti itsekin mihin se riitti.

Se oli myös niitä yhtyeitä, jotka todistavat vääräksi teorian, että suosion saavuttamiseksi ja takaamiseksi pitää tehdä jatkuvia kompromisseja.

Ultra Bra kuulosti taatusti erilaiselta ja erikoiselta. Suomalaisen populaarimusiikin historian suurkirjoissakin yhtye ohitetaan hieman kuin erikoistapauksena ja ohimenevänä ilmiönä jääden oudosti paljon marginaalisempien yhtyeiden varjoon (esim. ”Suomi soi, osat 1-4” (2002).

Ohimenevyyden sijaan yhtyeen laulut tuntuvat edelleenkin moderneilta. Siksi ne elävät ilman nostalgiankin tuomaa lisäarvoa.

Hämmentävää on edelleen kokea yhtyeen musiikista huokuva voiman ja kepeyden yhdistelmä. Vakavistakin asioista lauletaan meille suomalaisille hyvin harvinaisella huolettomuudella. (Ehkä tuo oli myös ominaisuus, joka osaltaan oli leimaamassa yhtyettä ”pinnalliseksi” uuden kaupunkikulttuurin edustajaksi. Ainakin se oli ominaisuus, joka varmasti erotti sen ’70-luvun poliittisesta laululiikkeestä.)

Ultra Bra ei edustanut vakavamielistä ”tosiasioiden” tai synkkien laulujen Suomea. Ehkä yhtyeen juuret eivät olekaan poliittisella 1970-luvulla, vaan nykyisen kaupunki- ja nuorisokulttuurin syntyajalla, ”iloisella” 1920-luvulla, ajassa, joka toi uudenlaiset, hienosti pukeutuneet (mies)laulajatähdet ja näyttävät tanssi & jazzorkesterit Suomeen.

Se oli myös aikaa, jolloin Euroopasta, idästä ja lännestä tulleet vaikutteet alkoivat musiikillisesti sekoittua.

1920-luku toi myös naiset ensikertaa osaksi kaupunkitilaa ja -kuvaa. Tämä muistutuksena, koska Ultra Bra oli, 70 vuotta myöhemmin, ensimmäisiä yhtyeitä suomalaisessa populaarimusiikissa, jossa naiset seisoivat eturivissä, sekä lavalla että katsomossa.

Tuntuu kuin Ultra Bran suosion kohdalla oli loppujen lopuksi kyse ihan vaan silkasta musiikin voimasta. Yhtye ylitti suomalaisuuden perusoletukset olemalla kuitenkin jotakin, joka ei olisi voinut syntyä missään muualla. Tuntuu kuin yhtye sivuutti tässä maassa niin usein esiin nostetut kysymykset aitoudesta ja epäaitoudesta pelkällä vimmallaan, säkenöivyydellään ja teatraalisuudellaan.

Tämä kaikki korostui viikon takaisissa jäähyväiskonserteissa. Hartwall- areenalla musiikki ja visualisuus muodostivat poikkeuksellisen näyttävän ja kunnianhimoisen kokonaisuuden.

Ultra Bra olisi saattanut todella jäädä marginaaliin. Hienoa että näin ei käynyt, koska silloin yhtyeen ja Kerkko Koskisen taidot ja kunnianhimo tuskin olisivat voineet koskaan toteutua näin kauniilla tavalla.

Konsertin perusteella ei voi myöskään mitenkään väittää yhtyeen olleen vain yhden sukupolven kokemus tai että tyypillinen Ultra Bra -kuulija olisi jotenkin helposti tunnistettavissa. (Yhtyeen vähättelyhän on usein lähtenyt tuosta oletuksesta, tai toiveesta.)

Ilkka Mattila kirjoitti yhtyeen aivan viimeisestä konsertista tavalla, johon voin vain lämpimästi yhtyä (HS 19.12.)

Kiitos Ultra Bra. Ja kiitos yleisölle, joka aikoinaan teidät löysi.

Related Posts

One Response to Ultra Bra: kauniit jäähyväiset

  1. Jani H sanoo:

    Tuon keikkaviikonlopun täydellisyyden jälkeen salaa toivon ettei UB tekisi uutta musiikkia vaan voittajana poistuneena pysyisi sinä suuruutena mitä oli..harvoin kukaan,mikään,missään pystyy enää olemaan parempi paitsi että kun tämän sanoin niin olivathan he taidokkaampia nyt kuin silloin,mutta niin on ajatkin muuttuneet paitsi Ultra Bra sydämissämme

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *