Niin kuin jo edellisinä vuosina olen todennut, parhaiden levyjen sijaan on yhä mielekkäämpää puhua ja kirjoittaa henkilökohtaisista suosikkilevyistä. Sitä mukaa kuin musiikin määrä ja kuuntelumahdollisuudet suoratoiston kautta lisääntyvät, sitä suhteellisemmaksi käyvät määreet jostakin yleisestä laadusta ja parhaudesta. Edes henkilökohtaisella tasolla.

Musiikin arvioinnin ei pidä olla valmiina eteen tuotujen tekstien toistoa, mutta ei myöskään ulkopuolista oikeassa olemista. Olemme suoratoiston aikana ja kautta jatkuvan ”laaduntarkkailun” alla. Jos me jotain väitämme, mahdollisuudet sen arviointiin tai kanssakokemiseen ovat ennenkuulumattomat.

Sitä kutsutaan demokratiaksi.

Ja näistä asioistahan musiikissa pitäisi olla kyse: henkilökohtaisuudesta, jakamisesta, yhteisyydestä, erilaisista lähestymiskulmista ja kokemisen tavoista. Ei jostakin, joka on ennalta tai jälkikäteen kiveen hakattu.

Haloo Helsinki!: Hulluuden highway (albumi)

Haloo Helsingin albumit ”Maailma on tehty meitä varten” (2013), ”Rakkaus ei ole kirosana” (2014) ja ”Hulluuden highway” eivät ehkä tavoita kaikkia kaunotaiteellisen trilogian tunnusmerkkejä, mutta kun puhutaan suomalaisesta populaarimusiikista, ne muodostavat poikkeuksellisen komean kolmen albumin jakson.

Niin kuin viimeisenä ”Hulluuden highway”, kaikki kolme albumia sisältävät voimakasta, kunnianhimoista, tunteellista, naivia, uhoavaa, innostavaa, pakahduttavaa musiikkia suoraan nuoruuden ytimestä.

”Hulluuden highwayn” päättävät ”Rakasta mua nyt” (”Ota mut kii kun mä kaadun /mutta päästä irti kun maadun”) ja ”Yhdessä ihminen” (”Valoa niille joita poljetaan / ja joilta puuttuu kotimaa / valo niille joita pelottaa / kun tuntematon kohdataan”) kuulostavat jo melkein kiteytyksiltä yhtyeen sekä henkilökohtaisista että kaikkia koskevista teemoista samalla kuin albumin nimibiisi ehkä jo sisältää aihioita jostakin uudesta (biisiarvioni täältä).

2010-luvuin isoin suomalaisyhtye. Mitä me olisimmekaan menettäneet, jos Haloo Helsinki! olisi tyytynyt vain olemaan ”hyvää makuaan” ja ”sivistyneisyyttään” osoittava/osoitteleva marginaaliyhtye?

Jori Sjöroos: Animals (biisi)

Säveltäjä/tuottaja/muusikko Jori Sjöroosin (PMMP, Magneta Skycode) ensimmäinen single omalla nimellä. Vuoden ajattomin ja kaunein kuulemani kotimainen.

Vähän niin kuin klassisen musiikin perinteiset kauneusarvot olisi tuotu popmusiikin sisään. Maailman luonnollisimpana asiana. (Aiempi arvoni biisistä täältä.)

Katy Perry: Chained To The Rhythm (biisi)

Kirjoissani klassikko jo syntyessään. Vuosikymmenen pophittejä. Kuin koko popin ja diskon riemukas historia olisi tiivistetty neljään minuuttiin ilman, että tuo historia olisi koko ajan muistuttamassa itsestään. Biisin julkaisusta on kohta vuosi eikä sen teho ole kadonnut mihinkään. ”Turn it up, it’s your favourite song / dance dance dance to the distortion /turn it up, keep it on repeat”.

Tuon lennon alle melkein jää biisin toinen viesti yhteisestä tulevaisuudestamme. ”We’re livin’ in a bubble, bubble / so confortable, we cannot see the trouble, trouble”.

Tanssien kohta yhteistä tuhoa vai tanssin kautta valoisampaan tulevaisuuteen?

Popmusiikki on aina uskonut enemmän jälkimmäiseen.

En tainnut vielä mainita, että biisin tekijöinä ovat Perryn lisäksi eräs Sia ja eräs Max Martin.

Månskensbonden: Nattfilen (biisi)

Vuoden yllättävin löytö. En voinut kuvitellakaan, että Pohjanmaalla tehdään tällaista popmusiikkia. Oikeudenmukaisemmassa maailmassa ”Nattfilen” olisi pitänyt olla hitti Suomessa, Ruotsissa, Pohjoismaissa tai vaikka missä. No, ainakin Pohjanmaan ruotsinkielisellä rannikkoseudulla.

Toisaalta, popmusiikin kyseessä ollen realismin ei pitäisi olla hyveistä ensimmäisiä.

”Nattfilenin” alkuperäinen biisiarvioni päättyi sanoihin ”Jag älskar altt i den här sången”. Samaa mieltä edelleen.

Antti Tuisku: Mä hiihdän (biisi)

Vuoden ensimmäisiä julkaisuja (4.1.) ja koko vuoden yllättävimpiä. Vaikka me kuinka olisimme ns. hiihtokansaa, niin ”mä vaan hiihdän” on käsittämättömän rohkea ja hauska riimi pop- ja rakkauslaulubiisissä. Toteutus seuraa komeasti perässä. Biisi, joka on tämän HS:n julkaiseman esseen täysin ansainnut.

Lau Nau: Poseidon (albumi)

Tämän albumin kanssa ei tule kiire mihinkään. Tai jos tulee, vika ei ole musiikissa vaan vastaanottajassa. Aika paljon levyn hengestä kertoo sen viimeisen biisin nimi: ”Kun lyhdyt illalla sammutetaan, ne eivät sammu koskaan”.

Benny Andersson: Piano (albumi)

Levyn kansi kertoo paljon: sen nimi, tekijän kuva ja olemus, levy-yhtiön logo. Takana valtava määrä populaari- ja taidemusiikin historiaa.

Levyn ehkä sykähdyttävin raita on yllättävä: ”The Day Before You Came”, ABBA:n viimeisiä ja tummasävyisimpiä levytyksiä, joka muuntuu säveltäjänsä kosketuksen kautta hienovaraiseksi ja kauniiksi hymninkaltaiseksi pianoteokseksi. Tuon kaltaisia ovat melkein kaikki tämän Bach-fanin (”Min kärlek till Bach är djup, stark och kommer aldrig att ta slut”) omien sävellystensä pianotulkinnat (viisi ABBA:n tuotannosta, 16 muuta).

Ns. kevyttä klassista? Ei todellakaan.

Hank Solo: Paska sydän (biisi)

Tuiskun ”Mä hiihdän”-biisin tavoin tuottaja & säveltäjä Hanko Solon toinen soolo-single kulkee aivan omia polkujaan. Solo päivittää vanha rockrenttu-hahmon tähän päivään (”dokaan aina kaikki rahani, mut sä oot mun kaa silti /…/Joo mä rakastan sua et mä sekoon aina välillä, sä rakastat mua anyways”) ja tekee sen nuorisokielen takaa hämmentävän vakavasti. Melkeinpä ylevästi. (Aiempi biisiarvioni täältä.)

Wailin’ Jenny’s: 15 (albumi)

Jos amerikkalaisen folkin ja countryn harmonialaulu on jotakin, josta pidät, olisi outoa ellei Wailin’ Jenny’s –yhtyeen cover-albumi hivelisi korviasi ja lämmittäisi mieltäsi. Vaikea löytää kauniimpaa ”kaunista” musiikkia.

Kuulemistani yhtyeen 15 vuoden aikana tehdyistä albumeista ilman muuta hienoin. Kuuntele vaikka näiden kolmen naisen versiot Tom Pettyn ”Wildflowers”- , Dolly Partonin ”Light of a Clear Blue Morning”- tai Paul Simonin ”Loves Me Like a Rock” -sävellyksistä ja vaikutu.

Carly Rae Jepsen: Cut To The Feeling (biisi)

Nyt kun useat popin isot naistekijät ovat siirtyneet pidättyvämpään ja marginaalista enemmän ammentavaan ilmaisuun, Carly Rae Jepsen iskee keskeltä takaisin. Biisi on kaikkea sitä, mitä siloittelematon pop on ollut ’70- ja ’80 luvuilta lähtien. Kulkee suoraan sydämeen ja ruumiiseen anteeksipyytelyjen sijaan.

”I want some satisfaction / take me the stars /…/ Ah, I wanna cut through the clouds / break the ceiling / I wanna dance on the roof /…/ I wanna cut to the feeling, oh yeah”.

Hyvässä popmusiikissa unelmat ovat elämän kivijalkoja.

Torres: Skim (biisi)

Yhdysvaltalaisen Torresin (Mackenzie Scott) kolmannen albumin muodollisesti tiukin sävellys. ”Skim” on kuin viime vuoden listallani olleen Mitskin ”Your Best American Girl”-biisin sisarteos, vain ankarampi. Teemoina henkilökohtaisuus, mustasukkaisuus, seksuaalisuus, ruumiillisuus, musiikin ja kitaran miehisyys/ feminiinisyys.

Torresin kitaran soitto on yhtä ilmaisevaa kuin hänen laulunsa, yhtä terävää kuin hänen kielensä. (Katso myös biisin vaikuttava video.)

Josh Ritter & Bob Weir: When I Will Be Changed (biisi)

Josh Ritterin ja Grateful Deadin Bob Weirin ilmeinen tribuutti jälkimmäisen yhtyeelle. En yleensä innostu näin tarkasta retroilusta, mutta kun nämä kahden eri sukupolven edustajat laulavat yhdessä ”I’ve been told that all these ties would surely bind / hold me tight, hold me tight / ’cause I’m hanging at the end of my own line / and hope that all these ties will surely bind”, muistelen lämmöllä niitä maagisia hetkiä, joita Weirin nyt edesmennyt yhtye on minulle vuosien varrella antanut.

Slowdive: Sugar For The Pill (biisi)

Hieman kutun edellä. Slowdive -yhtyeen paluu 22 vuoden jälkeen. Toki Grateful Dead on merkinnyt minulle enemmän kuin kaikki nämä Slowdiven kaltaiset ”shoegaze”-bändit yhteensä. Eli kyse ei ole niinkään vanhan paluusta vaan sointimaailmasta, joka on minua lähellä tässä ja nyt.

Kenkiin tuijottelua? Vastustamatonta taivaanrannan maalaamista hohtavan tummin sävyin.

 

 

Related Posts

• 

  Vain elämää -konsertti ja historiallinen kitarasoolo

• 

  Antti Tuiskun Suomi

• 

  Suosikkilevyjäni vuodelta 2018, osa 2