”Kymmenen albumia, kymmenen levykantta itsellesi tärkeistä levyistä, satunnaisessa järjestyksessä, ilman selityksiä”. Jotenkin noin fb:ssa vuoden aikana kiertänyt musiikkihaaste meni.
Rikon ”sääntöjä” ja kirjoitan nyt kahdestatoista albumista, aikajärjestyksessä ja selitysten kanssa.
Rajasin levyt nuoruuteeni, aikaan ennen kuin tulin täysi-ikäiseksi.
Siksi kaikki nyt kyseessä olevat levyt ovat 1960-luvulta, jazzin kehityksen ratkaisevalta ja rockin kehityksen ensimmäiseltä vuosikymmeneltä.
Tuona vuosikymmenenä parhaat tai vaikuttavimmat levyt tekivät yleensä suuria loikkauksia eteenpäin, pienten edistysaskelten sijaan. Suuret harppaukset ovat toki ja erityisesti tätä päivää, mutta lähinnä musiikin ulkopuolella.
Yksi ero on kuitenkin ratkaiseva: 1960-luvulla tuskin kovin monelle sukupolvestani tuli mieleen ottaa loikkia taaksepäin. Ei musiikissa eikä yhteiskunnassa.
Nämä levyt vaikuttivat minuun voimakkaasti, muuttivat ja laajensivat suhdettani musiikkiin ja sen mahdollisuuksiin.
Musiikki oli kasvattajani, genrestä riippumatta.
Kuuntelin nämä 12 albumia käytännössä tuoreeltaan niiden ilmestymisen jälkeen, tai lähes tuoreeltaan (silloisen aikakäsityksen mukaan).
Valintojen pohjana on levyjen omakohtaisuus, ei niiden myöhempi maine tai arvo historian kirjoissa.
Levyt ovat siinä järjestyksessä kun ne muistikuvieni mukaan aikoinani ensi kertaa kuulin.
Stan Getz: Focus (1962)
Albumi, joka opetti teini-ikäiselle kuulijalleen, mitä kauneus on musiikissa. Tai improvisoinnin pakahduttava melodisuus. Tai jousisovitusten kunnianhimoisuus.
”Focus” kuulostaa edelleen yhtä ainutlaatuiselta kuin tuolloin 55 vuotta sitten.
Toisaalta ”Focus” poikkeaa jazzin vanhasta ”cross-over”-ajatuksesta, jossa solistin taakse on lisätty jousia musiikin ”helpottamiseksi”, mutta toisaalta se ei myöskään ole ohjelmallinen kokeilu jazzin ja klassisen musiikin yhdistämisestä.
”Focus” liikkuu ja elää genrejen tuolla puolen. Stan Getzin suurin hetki, minulle ja monelle muulle.
Charles Mingus: Oh Yeah! (1962)
En voinut tietystikään tätä levyä ensi kertoja kuunnellessa ymmärtää, että ”Oh Yeah” on Charles Mingusin oppitunti menneeseen, silloiseen ja tulevaan mustaan musiikkiin.
”Oh Yeah” ei tosin kuulosta oppitunnilta, vaan rajattomalta purkaukselta.
Ainakin tällä levyllä Mingus oli kuin jazzin Little Richard, vain monipuolisempi. Molempia yhdisti gospel. Ja vimma. Ja hulluus.
Miles Davis In Concert: My Funny Valentine (1965)
Kukaan jazzia viimeisten 70 vuoden aikana harrastanut ei voi sivuuttaa Miles Davisia.
Valitsin monista mahdollisista tämän live-äänityksen. Ehkä siksi, että ensimmäinen kuulemani Davisin keikka Helsingin messuhallissa lokakuussa 1964 hämmensi. Yhtyeen johtaja tuntui poissaolevalta. Soolot olivat lyhyitä ja selkä usein meihin päin.
Tällä aiemmin samana vuonna New Yorkissa lähes samalla kokoonpanolla äänitetyn konserttilevyn nimiraidalla ”My Funny Valentine” Davisin soolo kestää 4 minuuttia 52 sekuntia.
Sitä kuunnellessa pidättää hengitystään. Kerta toisensa jälkeen.
Ornette Coleman Trio: At The ”Golden Circle” Stockholm, volume 2 (1965)
Muistan kun kirjoitin uudesta sankaristani Colemanista jonkun lauseen johonkin niistä tylsistä koulukirjoista.
Coleman ei todellaan ollut tylsä. Hän jakoi yleisönsä. Kiihkeästi.
Tämä levy (tai sen osa 1) ei ehkä ole se historiallisesti merkittävin Colemanin uralla, mutta kun kuulin samaa trioa Helsingin kulttuuritalolla 1.11.1965 (kyseinen Tukholman live-äänitys on tehty kuukautta myöhemmin), kokemus oli keikan lyhyydestä huolimatta mullistava.
Edelleenkin hämmentävää ja innostavaa musiikkia. Hämmentävää myös siksi, kuinka melodista tämä ”vaikea” musiikki paikoin on.
Edesmennyt suuri suomalainen alttosaksofonisti Pekka Pöyry otsikoi Rytmi-lehden numerossa 1/1966 ilmestyneen artikkelinsa sanoilla ”Ornette on tärkeä!”
Sovitaan, että juuri tuon lauseen kirjoitin koulukirjaani ja kyseessä oli historian kirja.
John Coltrane: At The Village Vanguard Again (1966)
Kun ”Naima”, Coltranen ehkä tunnetuin ja kaunein sävellys lähtee tällä live-levyllä omille uusille teilleen, niin voidaan väittää, vain hieman liioitellen, että samalla taakse jäi se, mitä nyt kutsumme moderniksi jazziksi.
Coltrane oli taas keskiössä silloin kun jazz alkoi ”meluta ja raivota” (”free jazz”). Hänen kohdallaan ei taaskaan ollut kyse tarkoituksellista sokeeramisesta, vaan uuden etsimisestä, jazzin, musiikin ja elämän uusista mahdollisuuksista.
Jos Miles Davis oli useinkin hip ja cool, Coltrane ei koskaan. Hänen kohdallaan oli aina kysymys sisällöstä, ei tyylistä.
Johann Sebastian Bach: Brandenburg Concertos 1-6, Festival Strings Lucerne, Rudolf Baumgartner (kaksi levyä, 1960)
Vaikka olen vain klassisen musiikin satunnaiskuuntelija, niin näiden levyjen kohdalla palaan aina kotiin.
Kyseiset v.1960 levytetyt tulkinnat Bachin brandenburgilaiskonsertoista olivat ensimmäiset klassisen musiikin levyt, joita lapsuuden kodissani kuunneltiin.
Tarkemmin. Minä kuuntelin.
Tuskin koskaan olen nauttinut näistä levyistä ilman käsieni samanaikaisia liikkeitä ja kaaria. Ero minua lähempänä olevaan varsinaiseen rytmimusiikkiin on kuitenkin olemassa: jalat pysyvät lähinnä paikallaan.
Näistä Bachin konsertoista on todettu jotenkin siihen tapaan, että ne ovat koko inhimillisen kulttuurin suurimpia saavutuksia ja on etuoikeus saada elää maailmassa, jossa ne ovat olemassa.
En väitä vastaan.
The Beatles: Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band (1967)
Me rockiin kasvaneet tiedämme, että käsite albumikokonaisuus sai käytännössä alkunsa tästä levystä.
Kyse oli, sen muistan tarkasti, jostain suuremmasta, yhtenäisemmästä, ylevämmästä ja pidemmästä (miten kukaan olisit tuolloin voinut lopettaa ”Sgt. Pepperin” kuuntelun kesken!).
Rock-kriitikoista suurimpia Greil Marcus kirjoitti kyseisen tunteen auki lähes tuoreeltaan: Sinä päivänä kun ”Sgt. Pepper” ilmestyi, sinä päivänä länsimainen yhteiskunta oli yhtenäisempi kuin koskaan sitten ”tanssivan” Wienin kongressin vuosina 1814-15.
Eihän tuo tietystikään pitänyt paikkansa, mutta kertoo jotakin levyn vaikutuksesta uuden nuorisokulttuurin ja nousevan rock-kulttuurin sisällä.
The Beatles on kaikilla objektiivisilla mittareilla merkittävin yhtye pop- ja rockmusiikin kehityksessä, mutta onko ”Sgt. Pepper” minulle subjektiivisesti yhtyeen paras levy? Tällä hetkellä sanoisin ei, mutta yhtyeen elinaikana vastaukseni olisi ollut selkeä: kyllä.
The Mothers Of Invention: Absolutely Free (1967)
Frank Zappa ja The Mothers of Invention olivat kehityksen etujoukoissa vuosista 1966-67 1970-luvun alkupuolelle.
Zappa oli sankareitani. Suhteemme tosin loppui odotettua aiemmin.
Ehkä se johtui Zappasta musiikin muotokielen uudistajana ja älykkönä. Kun ensiksi mainittu tuntui typistyvän aivan liian pitkiksi kitarasooloiksi ja jälkimmäinen kääntyä lähinnä viisasteluksi, niin kiinnostukseni lopahti.
Tätä blogia varten oli kuitenkin oikeudenmukaista kuunnella Zappan ja Mothers of Inventionin alkutuotanto uudestaan. Pitkästä aikaa.
Kannatti. Erityisesti ”Absolutely Free” kuulostaa edelleen svengaavalta, hauskalta, terävältä ja raivokkaaltakin ja sen luoma kuva amerikkalaisesta politiikasta sirkuksena, jota kukaan ei hallitse, ei ainakaan sen johtaja tuntuu, no, ajankohtaiselta.
”Ladies and Gentlemen, The President of The United States! ”Fella americans. Doot Doot Doot”. He’s been sick! Doot Doot. And I think he’s wife is gonna bring him some chicken soup!”
Frank Zappa oli rockin ensimmäinen vaihtoehtoartisti, joka halusi pitää meteliä, myös itsestään. Doot Doot Doot.
Kumouksellista niin kuin silloin ennen? Enemmän kuin kuvittelin.
The Velvet Underground & Nico (1967)
Jos kyseinen albumi kuulostaa vieläkin kumoukselliselta ja vaikuttavalta, niin varmaan ymmärrätte miltä se kuulosti vuoden 1967 lopun kaamosajan pimeydessä.
Vuosi ja vuodenaika keksitty? Eivät. Vai väittääkö joku levystä suuresti vaikuttunut, että ensikokemuksen siitä VOI MUISTAA VÄÄRIN?
The Who: Sell Out (1967)
Ostin kyseisen levyn nykyisen Kluuvin kauppakeskuksen, silloisen Elannon tavaratalon levyosastolta, jossa kuuntelin sitä perinteisten puhelinluurien kaltaisilla kuulokkeilla, pitkään ennen vähäisten rahojeni sijoittamista.
Elämäni parhaita ostopäätöksiä.
Jimi Hendrix: Axis: Bold as Love (1967)
Hendrixistä on puhuttu ja kirjoitettu niin paljon, että siihen ei ole paljon lisättävää.
Paitsi omakohtaisuus. Stereolevyt alkoivat yleistyä vasta vuosina 1967-’68 ja kyseinen Hendrixin toinen LP oli ensimmäinen levy, jota kuuntelin lattialla maaten; siten että perheemme uudet stereokovaääniset (yllä olevassa kuvassa taka-alalla) toimivat ”kuulokkeina” molemmilla puolilla korviani.
”Axis” oli efekteineen ja kiertoineen kuin tehty tuota varten. Koska olisi kuitenkin noloa tiivistää levyn sisältö mainioksi stereotestilevyksi, niin todettakoon nyt sentään, että jos John William Coltrane vapautti saksofonin, niin James Marshall Hendrix vapautti sähkökitaran.
Harvoja varmoja faktoja musiikin maailmassa.
Big Brother and the Holding Company: Cheap Thrills (1968)
Rakastuin Janis Jopliniin ensi kuulemalta. Joplin oli ennen kokematonta, suurta ja maanläheistä, raivokasta ja pidättelevää, riemukasta ja itkettävää.
Voi kuulostaa itsestäänselvyyksiltä tai ylisanoilta, mutta Joplinia on mahdotonta irrottaa silloisesta ympäristöstään. Niin kuin rockin ensimmäinen merkittävä naiskriitikko Ellen Willis kirjoitti jo v. 1976:
”Among american rock performers she was second only to Bob Dylan in importance as a creator-recorder embodiment of her generation’s history and mythology. She was also the only woman to achieve that kind of stature in what was basically a male club, the only sixties culture hero to make visible and public women’s experience of the quest for individual liberation, which was very different from men’s.”
Blogikuva: ainoa musiikkiin liittyvä nuoruudenkuvani. Kolme listani levyistä näkyy kuvassa: ”Focus”, ”Oh Yeah” ja ”At the Colden Circle”. Koska kuva on otettu todennäköisesti vuoden 1966 alussa, niin noin puolet valitsemistani levyistä odotti vielä ilmestymistään. (Kuvassa etualalla myös ensimmäinen ostamani LP ”Barney Kessell, Shelly Manne & Ray Brown: Poll Winners Three!” (1960). Ei mahtunut mukaan. Ei riittävän vaikuttava.)
Pari vuotta sitten julkaisin kolmiosaisen blogikirjoituksen 55:stä minulle läheisestä albumista 55 vuoden ajalta. Tuolla listalla on 19 levyä 1960-luvulta (kolmen artistin kohdalla eri albumi kuin tässä, musiikki elää ajassa).
