MENU

• 13.1.2019 • Arvostelut, Blogi • Kommentoi

Suosikkilevyjäni vuodelta 2018, osa 1

Intro:

Totta se on, joka vuosi tuntuu yhä enemmän siltä, että olen musiikin kulutuksessani ja nautinnoissani single- ja biisi-orientoitunut.

Ehkä se on kyvyttömyyttä nousta aikamme ”yläpuolelle”, malttamattomuutta keskittyä riittävän pitkään kaiken runsauden keskellä.

Varmaankin ”syy”on musiikin suoratoistopalveluisssa, jotka ovat biisi-keskeisiä suhteessa fyysisten levyjen maailmaan. Jälkimmäisiä olen kuunnellut yhä vähemmän.

Ehkä se johtuu menneisyydestä. Ensikosketukseni levyihin tapahtui singlejen kautta. Olin myös valmis puolustamaan singlejä ja ”single-bändejä” silloinkin kun se oli ”meidän piireissä” ehdottoman kiellettyä, progen nousun aikoihin 1970-luvun alussa (”CCR parempi kuin Genenis”. On edelleen.).

Ehkä se johtuu ”politiikastani”: en todellakaan toivo albumien kuolemaa (eikä näin tule tapahtumaankaan), mutta olen kyllä yhä useammin valmis kyseenalaistamaan niiden ylivallan uskottavan ja varteenotettavan musiikin ainoana ”oikeana” ilmaisuvälineenä ja mittarina.

Vai pitäisikö minun unohtaa Eetu (ks. alla) vuoden yhtenä tulokkaana vaikka hänellä on vain kaksi biisiä julkaistuna tai unohtaa ”A Star Is Born”-elokuvan soundtrack, koska sillä on vain pari-kolme ns. killeri-biisiä?

Tai kuinka monta uutta suomalaista merkittävää naisräppäriä on jäänyt vaille laajempaa huomiota ehkä sen takia etteivät ole tehneet albumia vaan ”vain” single- ja EP-levyjä?

Kaikille artisteille singlet eivät ole vain ”lohkaisuja” tai ”maistiaisia” siltä tulevalta albumilta, vaan itsessään olennaisia ilmaisun välineitä. Tai heille nyt vaan sopiva tapa julkaista musiikkia. Tai taloudellisesti ainoa mahdollisuus.

Niin kuin tiedämme, tuolla ajatuksella on pitkä historia takanaan. Kyse ei ole vain ajan hengestä tai sen vaatimuksista.

Osassa 1 20 biisiä tai albumia kommentteineen. Ei ns. paremmuusjärjestystä. Tällä kertaa olen liittänyt biisejä ja albumeja myös pareiksi, silloin kun on tuntunut, että niissä on jotakin yhdistävää tai vastakohtaa.

Janelle Monáe: Dirty Computer (albumi)

Nautinnolliset ja merkittävät pop/populaarilaarimusiikki-albumit ovat usein tällaisia: kunnianhimoisia, rohkeita, taidokkaita, unelmoivia, realistisia, voimakkaita, pehmeitä, raivokkaita, teräviä, ihmetteleviä, kyseenalaistavia, hauskoja, seksikkäitä, svengaavia ja tanssittavia.

Tuohon lisää Monáe tällä kertaa myös hyvän politiikan. ”We don’t need another ruler/ All of my friends are kings / I am not America’s nightmare / I am the American dream /…/ Seventy-nine dollars to your dollar / all that bullshit from white collars / you see my color before my visions”

Bonuksena myös Monáen nyt ensi kertaa esiin tulevat kyvyt terävänä ja ilmaisurikkaana räpin tekijänä (kuuntele vaikka ”Django Jane”) ja vähentyneet retro-elementit (paitsi hieno ”Prince-biisi” ”Make Me Feel”).

Eetu: BAE (single)

Olisi yllättävää, jos viime vuonna soolo-debytoineesta Eetusta ei kuultaisi enää tulevina vuosina mitään.

BAE-biisillä on vuoden kirkkaimpia ja tarttuvimpia kertosäkeitä. Syntikalla soitettu.

Kirjoitin biisistä laajemmin sen ilmestymisen jälkeen täällä.

Lac Belot: Abracadabra! (albumi); J. Karjalainen: Sä kuljetat mua (albumi)

Lac Belotin ainutlaatuisuudesta kirjoitin albumin ensimmäisen singlen ilmestyttyä, mutta kun kuulin albumin kokonaisuudessaan 9-jäsenisen orkesterin esittämänä sen julkistamistilaisuudessa Temppeliaukion kirkossa, olin yhä vakuuttuneempi, että nyt ollaan tekemisissä jonkin ainutlaatuisen ja ylevän kanssa.

J. Karjalainen on artisti, joka kirjoittaa ja laulaa paljon menneestä, mutta jonka ura ei pituudestaan huolimatta ole riippuvainen nostalgiasta. Hänellä on myös yhtye, joka ei ole taustabändi, vaan yhtye sanan syvimmässä merkityksessä. (Lisää aiheesta ja albumista täällä.)

Lady Gaga & Bradley Cooper: Shallow (biisi); Lady Gaga: Always Remember Us This way (biisi)

Intohimoa musiikissa, intohimoa valkokankaalla (”A Star Is Born”).

Molemmat ovat vuoden biisejä genressä, joka on kuulijasta riippuen yhtä kummaksuttu tai halveksittu kuin itsestään selvä ja pidetty: voimaballadi.

Olisi outoa, jos näiden biisien kohdalla kuuluisit ensiksi mainittuun ryhmään.

Lady Gagassa ei ehkä ole perinteisten elokuvatähtien vertaista lumoa, mutta hänen tulkintansa ovat näillä biiseillä laajakankaan kokoisia, pelkäämättömiä ja henkeä salpaavia.

Rosita Luu: Äiti (biisi)

Rosita Luun soolodebyytti-albumilla on muitakin varteenotettavia biisejä, mutta ”Äiti” on lakonisessa toteavuudessaan, ja lopulta ymmärryksessään, niistä vaikuttavin.

Nyt ollaan syvällä äidin ja tyttären, ihmisten pettymysten ja toiveiden välisellä alueella.

”Äiti, mä en ole enää kuullut korvien välissä / mitään vittumaista kitinää / mä kävin juttelemassa tornitalossa / ne neuvoivat siellä olemaan iisimmin /…/ mutta äiti, miksi silmistäsi virtaa vesi / mä tulin rauhassa, en enää sua töni / olin ottanut annokseni / mitä mulle määrättiin /…/ kadotin auringon, voitko antaa anteeksi?”

Tuon kaiken takana etenevät kepeä sointi ja melodia luovat viiltävää vastakohtaa suhteessa laulettuun tekstiin.

”Äiti” on kuin puolihuolimattomasti otettu, mutta tarkka ja armoton lähikuva todellisuudesta, biisin muodossa.

Iisa: Kaunein syy (biisi); Troye Sivan: The Good Side (biisi)

Kaksi vuoden puhtainta pop-biisiä, sellaisia jotka kertovat suuresta rakkaudesta (Iisa), erosta ja sen hyväksynnästä (Sivan), sellaisia, joiden melodiat kantavat biisiä ikuisuuteen asti ja joiden kuulas, täydellisen ”pinnallinen” tuotanto on välttämätön osa niiden viehätystä.

Adikia: Kopperfield (biisi)

Adikia kuuluu myös sarjaan vuoden tulokkaita ilman sitä ”oikeata” albumia.

Vaikka Adikian kaltaiset suomalaiset naisräppärit luovat uutta paljolti samalla tavoin kuin punkkarit aikoinaan, sovinnaisuuksista ja perinteisestä muotokielestä piittaamatta, niin turhan helposti he ovat kuitenkin jääneet punkista ponnistavien (mies)vaihtoehtorokkareiden varjoon.

”Mä jaan pussyy vain neideille” on linjakas muotoilu, mutta siskojen väliseksi julistukseksi biisiä ei voi yksioikoisesti luokitella tai leimata. ”Kopperfield” liikkuu kannanottojen ja ajatusvirran jännittävässä välimaastossa.

Adikia edustaa parasta biisilähtöistä politiikkaa: teräviä iskuja silloin kun on tarvetta sanoa asioita ja kokeilla, ei odotella.

 Princess Chelsea: All I Need Is You (biisi)

Australialais-artistin ”The Loneliest Girl” -albumin hieno lopetusraita, joka alkaa kauniisti:

”I’ve been making music about eleven years/…/ my parents, they are so polite, they want me to have kids / I’m working in a record store to try and pay my bills / all I need to do / is to make music and try to be true / it’s not always so easy to do”

On vaikea sanoa, onko Chelsea tosissaan vai ei, onko tarina keksitty tai koettu, mutta joka tapauksessa hän saa musiikin ja sen tekemisen kuulostamaan siltä, miltä pitääkin, se on parasta mitä on olemassa, vaikka toiset tekevät sitä vieläkin paremmin.

Ehkä tämä on Nick Hornbyn ”High Fidelity”-kirjan kaksi ja puoliminuuttinen soiva versio, nyt ”naisdiggarin” näkökulmasta.

”Here I stand on Saturday, watching The E Street Band / The Boss and Little Steven are both singin’ Promised Land / a tear escapes my eye because I know he speaks the truth / feeling so inspired to write a song that’s not as good”.

Cool. Lovely.

Terhi Kokkonen: Me vain (biisi, Vain elämää kausi 8); Danny: Tuhat yötä (biisi, Vain elämää kausi 8)

Terhi Kokkosen ja Vain elämää -yhtyeen tulkinnan kautta Dannyn ja Armin reipas 1970-luvun tanssidisko-iskelmä muuntuu suomalaisen populaarimusiikin helmeksi. Sen sävyt ja tunnelmat ovat jo aika lähellä Baddingin, Sorsakosken ja Ville Valon kaiho-Suomea samalla ne ylittäen.

”Katsotaan nyt taivaan tähtimaisemaa”. Noilla sanoilla se alkaa. ”On rakkaus säilyvin, sittenkin”, kuuluvat sen viimeiset sanat.

Suurta ja ajatonta.

Danny puolestaan tekee Sanin ja Samuli Edelmannin kuulaasta suomalaiseen maisemaan asettuvasta pophitistä lähes silkkaa suomalaista ”americanaa”. Tempo on alkuperäistä hitaampaa, maisemat pysyvämpiä, ääni hauraampaa ja soitto sekä sovitus paljolti juurimusiikista ammentavaa.

”Aallot meitä koskettaa, syvää veteen kuljettaa / suolan kasvoilta maistaa / onnellinen oon jos tähän jään”

Ja tämä kaverilta, joka aikoinaan toi ja loi showbisneksen ja ammattilaisuuden maamme polaarimusiikkiin.

Dj Ibusal: Pilalla (biisi); Doja Cat: Mooo! (biisi)

”Pilalla” on vuoden hauskin räp-biisi. Siis oikeasti hauska: kestää kuuntelua.

Biisi alkaa totta kai itse artistista (”Dj Ibusal on pilalla”) ja nousee siitä maailmaa syleilevään synkistelyyn (”tulevaisuus on pilalla, nostalgia on pilalla, nykyhetki on pilalla”) ja palaa lopulta itseensä (”taiteellinen visio on pilalla, pelkkää paskaa tilalla”).

Vain yksi ryhmä yhteiskunnassa tekee poikkeuksen: ”nuoriso on pilalla”, mutta vanhukset on, jep, ”pihalla”.

Cool.

”Mooo!”-biisin lähtöajatus on lehmästä lähtöisin. Tämä Doja Catin (23-vuotias artisti Los Angelesista, oikealta nimeltään Amala Zandile Dlamini) viraali YouTube-hitti on kuitenkin enemmän kuin pelkkä vitsi. Se on myös kannanotto musiikin (ja videoiden) tekemisen mahdollisuuden, helppouden, kokeilun, leikin ja hölmöilyn puolesta.

”Mooo! on vaihtoehtomusiikkia ja -taidetta ilman niihin liittyvää normaalia vakavuutta ja tärkeyttä. Vai luuleeko joku, että biisi, jossa ”mooo” (ammuu!) -sanaa toistetaan puolilaiskasti 20 kertaa ja ”I’m a cow”-lausetta 39 kertaa ja on kestoltaan 4 minuuttia 46 sekuntia tavoitellaan radiosoittoa tai indie-uskottavuutta?

Eihän tässä ole niin sanotusti mitään järkeä, mutta tuo vain muistuttaa meitä vaikkapa vuoden 1963 rock&roll -hitistä ”Louie Louie” (kesto 2,45), jossa sanaa ”Louie” toistetaan 12 kertaa, sanaa ”yeah” 10, sanoja ”gotta go” 6 ja sanaa ”baby” 5 kertaa.

Eihän tuossakaan pitäisi olla mitään järkeä. Historia tietää toista.

Noname: Room 25 (albumi)

Noname (Fatimah Nyeema Warner) on 28-vuotias amerikkalaisräppäri , jonka toisella albumilla ”Room 25” miesräppäreiden normaali uho on korvattu epävarmuudella ja oikeassa oleminen terävyydellä.

Albumin voima voima lähtee biisien rentoudesta ja ”huomaamattomuudesta”. Nonamen lähes puheenomainen ilmaisu korostaa samalla biisien ”keskeneräisyyttä”, niiden pohdiskelevaa luonnetta.

Parhaat riimit yhdistävät, samoin kuin Janelle Monaen kohdalla, seksin ja politiikan, nautinnot ja ihmisoikeudet.

”My pussy teachin’ ninth-grade English / my pussy wrote a thesis on colonialism   /…/ globalisation is scary and fuckin’ is fantastic /…/ only worldly possession I have is life”

Low: Disarray (biisi); Vuoret: Mennään rannalle (biisi)

Näitä kahta biisiä yhdistää minulle pari asiaa. Kummankaan biisin nostaminen erilleen ei tee täyttä oikeutta ko. albumeille. Kumpikin niistä ovat albumiensa päätösraitoja. (Usein niissä pyritään kiteyttämään jotain koko albumista. Niin nytkin.) Molempia biisejä tulen hyvin todennäköisesti toistamaan vielä useasti koko ajan volyymia nostaen, parhaiden pophittien tavoin. Molemmat biisit ovat aika ainutlaatuisia särön ja kauneuden yhdistelmiä musiikissa. Tai esimerkkejä soiton ja laulun tasavertaisuudesta, tai musiikin mahdollisuuksista viedä sinut jonnekin, jossa et ole ennen ollut.

”Viimeisellä rannalla” on minulle suomalaisen ”vaihtoehtokitarockin” klassikko jo nyt.

”Mennään rannalle, katsomaan laivoja, olemaan vapaita, etsimään varjoja”

Rosalia: El Mar Querer (albumi)

Kuulin espanjalaisartisti Rosaliaa ensi kerran 13. elokuuta 2018 YleX:n ohjelmassa ”Uuden musiikin vaihtoehto”.

En unohda tuota hetkeä. Kyseisestä albumista olen kirjoittanut laajemmin täällä.

Courtney Maria Andrews: May Your Kindness Remain (biisi); Tina Dickow: Hands (biisi)

Menee tämä Courtney Maria Andrewsin kappale sitten juurimusiikin, ”pop-gospelin”, countryn tai minkä tahansa genren alle, niin ainakin on selvää, että kyseessä on arvokkaiden musiikkiperinteiden ja ihmisarvojen jatkamisesta.

”It’s kindness that makes the beautiful / and a kind heart don’t cost a dime / it’s a gift that keeps givin’ for the rest of your life /…/may your kindness remain”

”Hands” on melkein kuin kirkkomusiikkia ja tanskalaisen Tina Dickowin tulkinta tyyntä ja syvää. Dickow on aiemmin levyttänyt mm. vaikuttavan rakkauslaulun ”Woman Downstairs”, ”Hands” on suora ja vilpitön laulu ihmisyydelle, erilaisuudelle ja yhteisyydelle.

”There are soft hands full of melancholy / and hands that tremble with fright / some that whisper passionately / while others are awkward and shy / The hand is the servant of the heart /…/ You can take mine, whoever you are”.

Naivia? Ehkä paperilla. Ylevää kun kuuntelet.

Soittolistalla ensiksi biisit, sitten albumit.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Related Posts

Edellinen:
 Seuraava:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *